Jos metsään haluat mennä nyt…

Löysimme Hämeen linnan keskiaikamarkkinoilta hienot uudet marjakorit. Koska vaapukkasato on tänä vuonna ollut runsas, päätimme täyttää korit vaapukoilla. Alberto löysi markkinoilta itselleen myös tuohitorven ja halusi ottaa senkin metsään mukaan. Sanoin hänelle, että hän vain säikyttäisi sillä karkuun kaikki metsäneläimet. Niinpä Alberto päätti jättää torven kotiin. Hän lupasi soittaa sillä minulle serenadin myöhemmin.



Metsässä oli ihastuttavan rauhaisaa. Sää oli mitä loistavin. Syöksyimme suin päin tarkastelemaan luonnon ihmeitä.



Alberto ihastui vanhaan tuulenkaatoon, jonka keskellä olevasta reiästä oli hauska kurkistella. Juurakko oli saanut jo sammalta päällensä, joten puun kohtalonhetkistä lienee jonkin verran aikaa.



Kun viimein löysimme vaapukoita notkuvat pensaat, en olisi malttanut laittaa marjoja koriini… Söinkin ensin riittävästi – siihen asti kun uskoin vatsani kestävän – ja vasta sitten aloin laittaa tassuuni keräämäni marjat koriini. Alberto naureskeli minulle mutta aivan turhaan: vaapukkapuskan tehtävä on tarjota vaapukoita suoraan tassusta suuhun.



Molempien korit olivat varsin täysinäiset, kun palasimme kotiin. Marjoissa oli melkoinen siivoaminen. Mutta ehkä nyt saamme vaapukkapiirakkaa, vaapukkamehua tai muuta herkkua.



Metsäretkemme oli muutoinkin onnistunut ja virkistävä. Emme usko myöskään, että olisimme kovin pelotelleet metsässä liikkuneita ihmisiä. Olen kuullut, että he saattavat pelätä meitä karhuja. Mutta yksi asia jäi kuitenkin harmittamaan: ehkä Alberton olisi sittenkin pitänyt ottaa tuohitorvensa mukaan, sillä serenadi metsässä olisi kieltämättä ollut ylitsepursuavan romanttinen kokemus.