Olivia Orson salissa on jo neljävuotias

Sunnuntaina oli juhlapäivä, sillä tämä blogini täytti kokonaiset neljä vuotta. Söimme Alberton ja Viivin kanssa kakkua. Kakku oli paikallaan siksikin, että Alberto lähtee maanantaina työmatkalle, jossa kakunsyönti lienee vähissä. Toivottavasti Cambridgessä saa edes kunnon steak and kidney pieta, ettei Alberton tarvitse tyytyä pelkkiin kolmioleipiin.



Olen aiemmin järjestänyt arvonnan blogini täyttäessä vuosia, ja sellainen on luvassa tälläkin kertaa, kunhan maltatte hieman odottaa. Kun Alberto palaa Englannista, saatte nähdä arvonnan palkinnon ja tietää, miten voitte osallistua arvontaan.

- - -

My blog is 4 years old!

On Sunday it was time for a celebration again when my blog became four years old! This – and the fact that Alberto is leaving for Cambridge for a week again – was good enough reason for some coffee and cake.

As previous years, there will be a draw again. However, we have to wait for Alberto to return before I can reveal the prizes and rules how to participate. So, watch this space for more information towards the end of the week.

Kiireiset kulttuurikarhut

Olen ollut jo pitkään kova Nightwish-fani, kuten monet teistä varmaan tietävätkin. Niinpä alkoi totinen kiire, kun Nightwish esiintyi pitkästä aikaa Suomessa. Edellisestä keikasta oli kulunut kerta kaikkiaan liian kauan: kaksi ja puoli vuotta! Siispä oli päästävä keikalle sekä täällä Jyväskylässä että Tampereella.

Jyväskylän Paviljongissa näimme heti, että uudelle kiertueelle oli suunniteltu näyttävä aloitus, joka tosin pelotti minua hieman. Valtava varjokuva repaleisten verhojen takana toi liikaakin mieleeni Nosferatun.



Alberto oli myös innoissaan, sillä hän saattoi ensimmäistä kertaa kokeilla uutta kameraansa keikkaolosuhteissa.
- Kerrankin on mahdollisuus saada hyviä keikkakuvia, hän totesi ja oli oikeassa, sillä hän sai jokaisesta bändin jäsenestä varsin kelvollisen otoksen.













- Mutta Alberto, minä kysyin, eikös Nightwishissa ole vain viisi jäsentä?
- No niin on, mutta tällä kiertueella on mukana myös Troy Donockley, joka osaa laulaa kielellä, jota muut eivät osaa, ja soittaa irlantilaista säkkipilliä eli uilleann pipesia ja kaikenlaisia pillejä.
- No minä ihmettelinkin, mitä ne oudot soittimet olivat, totesin siihen.

Lisääkin ihmettelemistä keikassa oli.
- Katso, Elphaba! huudahdin Wicked-musikaalia muistellen.
- Ei se mikään Elphaba ole, Alberto totesi hyväntahtoisesti naurahtaen. - Se on vain Anette hauskassa hatussa ja vihertävässä valossa.
Ja niinhän se ihan Anettelta kuulostikin.



Vanhaan hyvään tyyliin Nightwish käytti aika paljon pyrotekniikkaa, mutta yllätys oli se, että keikan lopussa oli ihan oikeita ilotulitteita!



Olipa hauskaa nähdä bändi pitkästä aikaa! Olin hyvissä fiiliksissä ja aloin heti kumarrusten jälkeen odottaa Tampereen keikkaa, joka olisi jo kahden yön nukkumisen jälkeen.



Ennen sitä oli kuitenkin seuraavana päivänä vuorossa pikavisiitti Seinäjoelle Dance of the Vampires -musikaalin päivänäytökseen. Alberto oli niin innoissaan, että hän päätti pukea näytökseen ylleen Dracula-viittansa ja vaati, että hänestä otetaan kuva teatterin edessä.
- Eikös tuo nyt ole kaiken kansanperinteen ja mytologian vastaista? kommentoin hänelle. - Eiväthän vampyyrit kestä päivänvaloa.
- Ei suinkaan! Bram Stokerin alkuperäisteoksessa kreivi Dracula liikkuu sujuvasti myös päiväsaikaan, viisasteli Alberto tapansa mukaan.



Poseeraus jatkui myös teatterin sisällä.



Täytyy myöntää, että Alberto oli paneutunut asiaansa paremmin kuin musikaalin yleisö keskimäärin. Olin ensiksi hieman huolissani, miten muut katsojat suhtautuisivat Alberton viittaan, mutta onneksi kukaan ei näyttänyt panevan asiaa merkille. Pieni ristiriita Alberton asustukseen tosin liittyi, sillä vampyyriviittansa alla Albertolla oli mukana krusifiksi.
- No, kun ne haudoista nousseet tulevat, pelotan ne pois luotasi, hän sanoi minulle ritarillisesti.
Mikäs siinä sitten - annoin Alberton pitää krusifiksinsa.

Musikaali oli kovin näyttävä, ja sen musiikkikin oli nautittavaa minun melodramaattiseen makuuni. Tosin musikaalin mainoksia katsoessa ei uskoisi, että kyseessä on humoristinen esitys.



Seinäjoelta olikin sitten heti taputusten jälkeen kiidettävä kiireen vilkkaa takaisin Jyväskylään, sillä Albertolla oli illaksi liput Lutakkoon Rytmihäiriön ja Stam1nan keikalle. Alberto ehti paikalle juuri kun Rytmihäiriö oli aloittelemassa soittoaan.





- Minusta Rytmihäiriön keikoilla on mukavaa, kun yleisökin saa laulaa oikein luvan kanssa, kommentoi Alberto keikkaa jälkeenpäin.
En viitsinyt oikaista hänen käsitystään, sillä tokihan mukana laulaminen kuuluu asiaan keikalla kuin keikalla.
- No mitenkäs se Stam1na sitten, eivätkös he ole sinun vanhoja tuttujasi, kun olet joskus heidän keikkojaankin kuvannut? kysyin sen sijaan.
- Siitä on jo vuosia, ja täytyy kyllä tunnustaa, että pidin enemmän Rytmihäiriöstä. Stam1na on nykyään hieman liian progressiivista minun makuuni, tuumi Alberto. - Ja siinä vaiheessa paikalla oli jo sellainen tungos, ettei tällainen pieni karhu nähnyt sieltä karpaasien seasta juuri mitään.



Sitten oli viimein vuorossa Nightwishin Tampereen-keikka. Olimme hieman ihmeissämme, kun pääsimme katsomossa paikoillemme – olimme nimittäin melkein ylimmällä rivillä, ja lavan rakenteet peittivät osan näkyvyydestämme. Mutta kuinkas ollakaan, näimme lavan ja verhojen taakse ja selvitimme varjokuvan salaisuuden: Marco Hietalahan siellä verhon takana istui keinutuolissa laulamassa.



Koska meillä nyt oli istumapaikat, näimme paremmin lavalle. Tuomas oli pystyttänyt koskettimensa jonkinlaisten urkupillien keskelle. Tai ehkä hän olikin ruvennut kanttoriksi. Tai sitten ei - urkupillit nimittäin syöksivät tulta, eivät säveliä.



Ja tulta riitti muutoinkin.



Settilista oli lähes samanlainen kuin Jyväskylässä, joten saimme jälleen nähdä Anetten jazz-hatussaan laulamassa Slow, Love, Slow -biisin. Marcokin jaksoi rauhoittua tunnelmoimaan.



Näkyvyytemme ei ollut mahdoton muttei myöskään paras mahdollinen. Näin Troyn paremmin kuin Jyväskylässä, mutta Tampereellakin hän oli lavahökötysten takana piilossa. Myös Jukkaa oli hieman vaikea nähdä. Tuomas, Marco, Anette ja Emppu sen sijaan olivat esteettömästi havainnoitavissa.



Mutta mikä parasta, näimme Väinämöisen!



- Menen heti hakemaan nimmarin! vauhkosin Albertolle. - Olen aina halunnut Väinämöisen nimikirjoituksen!
- Rakas, ei se ole Väinämöinen vaan Marco Hietala Väinämöis-hatussa, Alberto toppuutteli minua.

Myös Tampereen-keikka päättyi ilotulitukseen ja sellaiseen savuun, ettei kukaan enää tiennyt, mitä sen takana lavalla oli. Mutta eipä tehnyt tiukkaa nähdä Nightwishia kahta kertaa kolmen päivän sisään.



Suunnilleen viikossa toivuin noista kahdesta keikasta viettämään syntymäpäivääni. Keskitin juhlinnan tänä vuonna lähinnä herkutteluun. Alberto alkoikin hemmotella minua jo edellisenä päivänä eli lauantaina. Alkupalaksi juhla-aterialle hän tarjosi etanoita.



- Meneeköhän tämä nyt melkein ranskalaiseksi? minä vitsailin.
Alberto myhäili ja toi seuraavaksi pöytään pippurisen pihvin punaviinikastikkeen sekä pariloitujen kasvisten kera. Herkullista!



Jälkiruoka oli yllätyksetön mutta sitäkin herkullisempi: juustotarjotin toimii aina! Tällä kertaa maistoimme monta uutta juustoa, jotka olivat kaikki varsin osuvia valintoja. Tosin pidimme huolen siitä, että mukana oli myös vanhaa tuttuamme stiltonia.



Juustojen jälkeen Alberto sai ex tempore -idean.
- Ei mutta tänäänhän on Pyhän Patrickin päivä! hän huudahti. - Mitä jos lähtisimme paikalliseen irlantilaispubiin katsomaan, onko siellä juhlijoita!
Päätimme lähteä maistamaan yhden Guinnessin ja yhden Irish Coffeen irlantilaisen juhlan kunniaksi. Paikan päälle päästyämme Alberto vaihtoi kuitenkin Guinnessinsa Kilkennyyn.



Meille selvisi pian, että pubissa todella oli Pyhän Patrickin päivän tunnelma. Yhdellä jos toisella asiakkaalla oli päässään hassu hattu. Alberto päätti ottaa selvää, miten mekin saisimme hatun. Strategia ei oikein selvinnyt meille, mutta ehkä kyse oli Guinnessin ostamisesta, sillä kun Alberto viimeinkin tilasi alunperin suunnittelemansa oluen, hassu hattu annettiin hänelle ilmaiseksi.



Sunnuntaina, varsinaisena syntymäpäivänäni, jatkoimme herkuttelua. Suuntasimme intialaiseen ravintolaan Shalimariin. Minä otin alkupalaksi kikhernetahnalla kuorrutettua, friteerattua juustoa.



Alberto valitsi puolestaan alkupalaksi sipulipaistosta.



Pääruuaksi minä otin tandoorikanaa, joka oli herkullista! Hämmästelin, mikä mauste oli saanut kanan niin punajuurenpunaiseksi.



Alberto otti Shalimarin erikoisen, jossa oli tandooriuunissa kypsytettyä lammasta, kanaa sekä jättikatkarapua. Sekä Alberton että minun annokseni oikein pihisivät pannuillaan, kun ne tuotiin pöytään. Lisukkeina meillä oli riisiä, raitaa sekä nanleipää.



Vaikka olimme herkullisen aterian jälkeen hyvin täysimahaisia, käväisimme vielä syntymäpäiväkahveilla vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa luona. Niinpä syntymäpäiväni oli mukava leppoisa ja erittäin herkullinen.

- - -

Busy bears of culture

As many of you know, I am a long-time fan of Nightwish, a Finnish operatic metal group. Needless to say that when the band was touring here in Finland after a two-and-a-half year hiatus earlier this month, I was going to be there, too. Actually I was there twice, witnessing the concerts here in Jyväskylä and in Tampere.

The show in Jyväskylä started mysteriously with a singing silhouette on a wall of rags - it was just like form that old horror movie Nosferatu. Alberto was anxious nonetheless as he got an excellent excuse to try out his new camera in a real-life situation. The amazing close-up shots he got proved the new camera to be a suitable tool for photographing rock concerts.

However, there was something weird going on:
- Alberto... What is this, I thought Nightwish is a four-man-and-one-lady band?
- Yes, that's true, but for this tour they are employing the talent of Mr. Troy Donockley, who's playing Uillean and other pipes and providing some Cumbrian chant.

That was not, however, the only thing to wonder:
- Look Alberto, isn't that Elphaba, The Wicked Witch of the West, singing there on stage right now!
- Well, actually she's not - she's Anette with a funny hat in a green spotlight...

After some extraordinary pyrotechnics and an indoors fireworks show the show was over, leaving me feeling happy and waiting for the concert in Tampere in two days time. However, before that we had one musical to see on the very next day. Alberto had got tickets for the matinee performance of "Dance of the Vampires" in the City Theater of Seinäjoki. He was so excited that he decided to put his Dracula cloak on and wanted to be photographed in front of the billboard at the theater.
- My dear, isn't that contradicting with the folklore and mythology a fair bit? I criticized him. - The vampires can't stand the day light, you know?
- That remains debatable as Count Dracula actually can walk the earth day time in Bram Stoker's original novel, Alberto replied.

I was a bit worried about what other people might say about his costume but luckily no one did seem to notice. There was one inconsistency in Alberto's costume, though - he had a crucifix with him.
- I will use it to protect you when the undead are rising from their graves, he explained.

The musical itself was marvelous and I liked the melodramatic music a lot. And there were lots of humoristic elements in otherwise rather sinister story.

After the show we had to quickly hurry back to Jyväskylä as Alberto had a ticket to see bands called Rytmihäiriö ja Stam1na in our favorite rock club Lutakko that night. He barely managed to get there just when Rytmihäiriö was starting their set.
- Rytmihäiriö is such a nice group, they even encourage their fans to sing along at their gigs, reported Alberto afterwards.
It would have been cruel to set straight about singing along in rock concerts, so I decided to leave it be and asked:
- And what about Stam1na? You know them pretty well, don't you, as you have captured a few of their gigs on video?
- Oh, that was years ago and I do find their recent albums a bit too progressive for my taste, was Alberto's candid answer. - And there were such a wild crowd during their gig that a small bloke like me couldn't see much of it...

And then it was time for the Nightwish concert in Tampere. Our seats were not that great - we were quite high almost in the flank of the stage - and our view was partially obstructed by the PA tower and lightning rails. However, we got the view at the back of the stage and were thus able to solve the mystery of the silhouette image - it was Marco Hietala singing in a rocking chair!

Setlist-wise the show was pretty similar to what we had seen in Jyväskylä, but there was still one surprise towards the end of the show. The legendary Finnish poet-hero Väinämöinen emerged from the midst of the dry ice fog. I was about to run to get his autograph but fortunately Alberto got hold of me, explaining that it was not the real Väinämöinen but just Marco again wearing Väinämöinen's cap.

The next weekend was a special, too, but for another reason - I had a birthday! The celebration started already on Saturday with a fine dinner prepared by Alberto. We had snails as starters, some steak and grilled vegetables as the main course and then some cheese as dessert.

After we had completed the cheese platter, Alberto had an impromptu idea:
- Wait a minute... It's St. Patrick's Day today, isn't it? We must immediately pay a visit to our local Irish pub to see if there is a celebration going on there, too.

So we headed to the pub and there was a real St. Patrick's Day feast going on. We sat down to the table with our drinks and enjoyed the relaxed atmosphere. Quite soon we noticed that nearly everyone else had a weird hat and Alberto wanted to have one also. He couldn't figure it out first, how to get one, but when he bought a pint of Guinness, he suddenly got one as a present. What a nice surprise!

On Sunday, that was my real birthday, we decided to dine out in Shalimar, the best (and only) Indian restaurant in town. I started with some fried cheese while Alberto chose to have fried onions. After the appetizers I continued with some tandoori chicken and Alberto had a plate of mixed grilled meats and prawn. We didn't forget the nan bread and raita sauce either.

Tofu, vakooja ja Saksassa valmistettua

Maria oli vieraanamme koko sen ajan, kun jouduin pitämään tassussani kipsiä. Niinpä ehdimme perehtyä käsitöihin. Kaivoimme esiin lankakorin ja mietimme, mitä voisimme neuloa.



Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme tekemään minulle kipsikaveriksi Tofu-nimisen koiran ja Albertolle ystävänpäivälahjaksi agentti-vakoojapesukarhun. Molemmat neule-eläimet on suunnitellut Rebecca Danger.



Koska Mariasta oli ollut niin paljon apua, päätimme kiittää häntä viemällä hänet Rammsteinin konserttiin. Onneksi tassuni oli silloin jo vapautunut kipsistä, sillä yleisö oli keikasta niin innoissaan, ettei koko keikan aikana päässyt kuin hetkeksi istumaan, vaikka meillä istumapaikat olikin.

Rammstein aloitti yllättävästi: bändi tuli lavalle aivan eri suunnasta kuin osasimme odottaa – nimittäin aivan toiselta puolelta Hartwall Areenaa kuin missä lava oli. Soihtukulkueessa oli myös Suomen lippu.



Pian liekkejä oli enemmänkin kuin yksi. Maria ei ollut aiemmin nähnyt Rammsteinia livenä, ja hän haukkoikin henkeään vähintään puolen minuutin välein. Me Alberton kanssa huiskutimme sen sijaan villisti pieniä Saksan-lippujamme.





Kaikista eniten Mariaa kauhistutti, kun yhtyeen kosketinsoittaja Christian Lorenz laitettiin pataan ja laulaja Till Lindemann alkoi kypsentää häntä liekinheittimellä. Otin Mariaa tassusta kiinni ja selitin, että temppu ei ollut ainakaan aiemmilla keikoilla vahingoittanut ketään.



Pian näimmekin, että Christian Lorenz oli selvinnyt padasta elävänä. Hän nimittäin lähti jälleen seilaamaan kuuluisalla kumiveneellä yleisön käsien päällä.



Mielenkiintoinen yksityiskohta keikassa oli se, että ison edessä olevan lavan lisäksi kentällä olevien katsojien keskeltä nousi pikkulava, jolle bändi juuri ja juuri mahtui soittamaan. Lavoja yhdisti silta, jota nostettiin ja laskettiin tarpeen mukaan. Pikkulavaa ajatellen meillä oli erityisen hyvin valitut paikat.



Mutta yllätykset eivät loppuneet pikkulavaan. Yksi keikan hienoimmista hetkistä oli Mein Herz brennt -biisi, jossa Rammsteinin kanssa soitti Apocalyptica.



Sitten kun sydänkin oli palanut – sen verran minäkin olen Albertolta saksaa oppinut – paloivat myös siivet. Till Lindemannin käyttämä siipihökötys on joka kerta yhtä komea näky.



Lopuksi yleisö sai päälleen vaahtoa. Me olimme ainakin Marian kanssa tyytyväisiä, että mekkomme pysyivät siisteinä, vaikka vaahto näyttävää olikin.



Rammsteinin keikan jälkeen Marian piti lähteä takaisin kotiin. Olisimme toki pitäneet hänet vielä mielellämme pidempäänkin vieraanamme, mutta konservaattoriopinnot kotona Firenzessä kutsuivat jo kiivaasti.

- - -

Tofu, a secret agent and Made in Germany

As I explained before, my sister Maria stayed by us the whole time my paw was plastered. With her help I was able to carry out a few knitting projects – a nice little dog called Tofu and a secret agent as a Valentine's Day present for Alberto. Patterns for both of them were designed by Rebecca Danger.

Maria helped us so much that we decided to thank her by taking her with us to the concert of our favorite German rock group Rammstein when they played in Helsinki back in February. Maria had not seen them before so she didn't know what to expect. The show kicked off with a surprise: the band arrived to the stage through the whole arena and the audience!

And there was more to come – soon the band was literally in flames. Maria was awed by all the pyrotechnics on the stage but when the keyboard player Christian Lorenz was put into a huge pot and the vocalist Till Lindemann started to boil him with a flame thrower, she became worried. Wasn't that a fair bit dangerous? I took her paw and assured that I had seen this act a few times before and that so far no one had got hurt. This was soon confirmed as Christian appeared alive and well to take the traditional boat ride over the crowd.

There was one special thing in this concert we had not seen before. There was an additional smaller stage in the middle of the floor. This mini stage was connected to the main stage by a bridge that could be lowered from the ceiling between them. Towards the end of the main set the band took the smaller stage to perform a few more intimate numbers.

With the encores came yet another surprise – the Finnish national pride Apocalyptica joined Rammstein for a song titled ”Mein Herz brennt” (that's ”My Heart Burns” in English). This was followed by a ballad called ”Engel” (”The Angel”) in which we got to see Till Lindeman as a burning angel.

Once the gig was over it was time for Maria to return home. We would have liked to keep her as our guest even longer but her studies were waiting for her back in Florence.

Jäähyväiset Kurjille

Kun kipsi oli saatu tassusta, pitikin päästä taas hieman reissaamaan. (Tosin kipsikään ei estänyt minua, mutta oli tietysti mukavampi lähteä matkaan ilman sitä.) Kohteenamme oli jälleen viime aikoina varsin tutuksi tullut Turku. Varsinais-Suomea kohti ajaessamme ikuistimme näyttävän auringonlaskun, joka ilahdutti meitä pitkään tuulilasin läpi.



Olimme tulleet Turkuun useammaksi päiväksi, ja minkäs muunkaan vuoksi kuin Les Miserablesin. Alberto halusi osallistua Åbo Svenska Teaterin musikaalin viimeisiin näytöksiin.



Albertolla oli liput kolmeen näytökseen, jotta hän saisi täyteen kaikkiaan kymmenen katsomiskertaa.
- Eikös tuo ole jo vähän höpsöä? minä utelin häneltä.
- Ja pöh, tässä iässä saa jo omilla rahoillaan tehdä mitä lystää, vinoili Alberto takaisin.

Minäkin päätin lähteä mukaan ensimmäisenä iltana, vaikka olin nähnyt musikaalin jo kaksi kertaa aiemminkin. Vaikka itse en kokenutkaan tarvitsevani enempää katselukertoja, on helppo ymmärtää, miksi Alberto innostui ÅST:n Les Miserables -tulkinnasta niin kovin paljon. Esitys on koskettava, ja jokainen näyttelijä osaa paitsi näytellä myös laulaa.



Karhujen suku on kovin laajalle levinnyt, joten Turussakaan ei voinut välttyä sukulaisten tapaamiselta. Aivan hotellimme lähettyvillä olleessa UFFin myymälän ikkunassa istui varsin kookas nallekarhu. Tervehdimme häntä aina ohi kulkiessamme, ja yhtenä päivänä hän kysyi, voisiko lähteä mukaamme, kun lähdemme Turusta kotia kohti – siinä ikkunassa kun oli kuulemma pidemmän päälle vähän yksinäistä. Lupasimme miettiä asiaa.



Kaupungilla tassutellessa tuli vastaan kaikenlaista mielenkiintoista. Jotkut turkulaiset tuntuvat pitävän kovin paljon huolta siitä, että toiset osaavat käyttäytyä. Eräästä pankkiautomaatista löytyi tällainen tarra:



Oi, minä kun koen oloni aina niin vaivautuneeksi, kun joku yrittää teititellä minua! Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? Me Alberton kanssa ajattelimme, että olipa hassua laittaa tarra tällaisesta asiasta pankkiautomaattiin. Niin, ja että onhan maailmassa tärkeämpiäkin asioita, joita tarroihin voisi painattaa.

Hämmennyksestä huolimatta jatkoimme kohti keskustaa. Silloin huomasimme edessämme paloautoja ja savua. Ehdin jo säikähtää, mutta onneksi pelästykseni oli turha – kyseessä oli nimittäin pelastuslaitoksen toiminnan esittelypäivä, jossa kuka tahansa saattoi tutustua paloautoihin tai vaikka kokeilla tulen sammuttamista sammutuspeitteellä tai jauhesammuttimella.





Juttelimme myös paikalla olleen asiantuntevan henkilökunnan kanssa.



Nähtyämme runsaasti pelastuskalustoa ja tavattuamme useita muitakin henkilökunnan karvaisia jäseniä suuntasimme Turun kauppahalliin.



Mielemme teki maistaa paikallisia juustoja, ja niitä löytyikin, sillä kauppahallissa on pari oivallista juustoliikettä: Juustopuoti ja Eedami. Niiden tiskeillä ostoksia tehtyämme olimme varmistaneet, että saisimme nauttia hotellilla maittavaa pikkupurtavaa.







Olimme kuitenkin jo valmiiksi riittävän nälkäisiä sushiateriaa ajatellen. Kauppahallissa majaansa pitävä Kado Sushi kutsui siis. Tilasimme kumpikin ison lajitelman paikan parhaita paloja. Annoksen keskellä komeili erityisesti maistamisen arvoinen nigiri, jonka päällä oli halstrattua lohta.



Seuraavana aamuna Alberto otti auton alleen ja ajoi Kuusistoon nähdäkseen, miltä piispanlinnan rauniot näyttävät talviaikaan. Minä odottelin hotellihuoneella, sillä tassu ei halunnut vielä lähteä moneksi tunniksi seisomaan minnekään. Alberto viihtyikin pitkään lumisilla raunioilla ja palasi vasta iltapäivällä umpijäässä mutta aivan haltioissaan. En ihmetellyt hänen innostustaan yhtään, kun hän esitteli ottamiaan kuvia.







Sitten koitti ÅST:n Les Miserablesin todellakin viimeinen näytös. Alberto otti mukaansa Ranskan-lipun, sillä hän aikoi liittyä viimeinkin opiskelijoiden vallankumoukseen.

- Etkös sinä ole jo hieman liian varttunut sellaiseen? yritin hieman toppuutella.
- Ja mitä vielä! Jean Valjean oli yli 20 vuotta minua vanhempi, kun hän liittyi vapaaehtoisena opiskelijoiden rintamaan barrikadille, vaahtosi wanna be -vallankumoukselliseni.
- No, ole nyt kuitenkin varovainen, evästin Albertoa, kun hän livahti ovesta lippuineen.
- Kan du höra folkets sång... lauleskeli Alberto käytävällä mennessään.



Alberto ei sitten ilmeisesti kuitenkaan ehtinyt mukaan kapinaan, sillä hän palasi muutaman tunnin kuluttua yhtenä kappaleena – ja vielä ruusu hampaissaan. Esityksessä oli jaettu ruusut kaikille esiintyjille, joista monet olivat heittäneet ruusunsa katsomoon. Alberto sai itse asiassa kaksi ruusua, joten hän saattoi ilahduttaa toisella kukkasella vieressään istunutta rouvaa ja toisella minua.

- Oli kyllä aivan mahtavaa! Loppukumarrusten jälkeen itse ohjaaja Georg Malvius kävi pitämässä puheen, ja sen jälkeen koko seurue esitti vielä ylimääräisenä ohjelmanumerona kappaleen ”Än en dag”. Siinä vaiheessa oli kyllä jo pakko vähän tirauttaa, Alberto kertasi illan tapahtumia samalla kun asetteli ruusuani viinipulloon ikkunalaudalle.



Viimeisen Les Misin ja matkan viimeisen illan kunniaksi päätimme illastaa hieman juhlallisemmin, joten menimme Sergio's-ravintolaan. Alberton teki mieli italialaista pizzaa, mutta hänkin malttoi aloittaa alkupalalla. Minä valitsin antipasti-annokseksi Profumi di terra e maren ja Alberto Antipasto modernon.

Minun annoksessani oli enimmäkseen kalaa, mm. currygraavattua lohta, mutta yllätysherkku oli annoksen keskellä pienessä kipossa ollut linssisalaatti, joka oli todella herkullista.



Alberton antipasto oli lihaisampi. Annoksessa oli mm. bresaolaa.



Minä jatkoin ateriaani pastalla, jossa oli – tietenkin – mereneläviä. Mielenkiintoinen lisä ötököiden joukkoon olivat kikherneet. Pasta oli kieltämättä erittäin herkullinen.



Ja Alberto pääsi viimein pizzaansa. Se oli täynnänsä salamia, jonka alla muut täytteet olivat piilossa.



Sitten oli aika lähteä ajamaan Turusta kohti Jyväskylää. Matkalla kotiin pysähdyimme kuitenkin Ideaparkissa, ja siellä vasta ison sukulaisen tapasimmekin. Omni Karhua suurempaa teddykarhua ei löydy koko maailmasta, sillä karhun paino on 800 kiloa!



Karhun lisäksi tapasimme tämän hieman vähemmän lempeän tuttavan.



Onneksi paikalla olivat myös Prisessa Leia ja Luke Skywalker, joten pääsimme turvallisesti kotiin.



Niin, ja kotimatkalla takapenkillä todella istui uusi ystävämme. Tietenkin meidän oli annettava nallen UFFin ikkunasta muuttaa luoksemme.

- - -

A farewell to Les Miserables

When the plaster cast was removed from my paw about a month ago, we immediately set out for a short holiday in Turku, driving to the flaming sunset in the south-west.

The reason for our holiday in Turku were - unsurprisingly - the final performances of Les Miserables at the Åbo Svenska Teater. Alberto had tickets for final three shows, making it total ten times he had seen the show.

- Isn't that a bit silly already? I asked him.
- Meh, at this age one is allowed to do what ever he likes with his own money, he replied jokingly.

I accompanied him on the first night even if I had seen the show already twice myself. At the theater it was easy to understand Alberto's enthusiasm about this production - the show was very, very touching and every member of the cast was just amazing.

We also met some relatives in Turku. There was a second-hand shop just next to our hotel and there was a huge teddy bear on display on its window. We greeted him every time we passed by and one day he asked, if we could take him with us when we were getting back home - sitting there at the window every day made him feel a bit lonely. We promised to think about it.

One day a local fire department was having a day out on the pedestrian zone in downtown. They were presenting their trucks and people got to try putting out the flames with blankets and fire extinguishers. We didn't dare to try so we chatted with a furry fire fighter instead. We did learn a lot about the work of rescue dogs before it was time for us to move on. Our next stop was the market hall where we bought some cheese for the evening and had a lunch in Kado Sushi, our favorite sushi bar in Turku.

On the next morning Alberto started early and drove to Kuusisto to see what the castle ruins there look like in winter. I stayed in our hotel room as my healing paw still wasn't ready for such an adventure. Alberto finally returned in the afternoon. He was frozen but happy. I understood his good mood once he showed me the pictures he had taken on the ruins.

And then it was time for the final performance of Les Miserables at the ÅST. Alberto decided that this time he finally joins the student revolution and took a tricolor flag with him when he was about to leave.
- Aren't you a little bit too old to be a student revolutionary? I was wondering.
- Who cares! Jean Valjean was twenty years more senior than me when he joined the students on that lonely barricade, replied my wanna be -revolutionary.
- Well, be careful there anyway, my dear, I said when he went out of the door.

However, at the end of the day Alberto apparently didn't get along the revolution. After a few hours he returned unharmed - and with a rose in his teeth. For the final bows, each actor had got a rose and they had thrown them to the audience. Alberto had got two, so he presented one for an older lady next to him and took the other back to me.

- It was so totally awesome! After the bows the director Georg Malvius appeared for a little speech and then the company performed one encore number, Alberto reported when he was putting my rose into a wine bottle on the windowsill.

To celebrate the occasion and our last night in Turku we decided to have a dinner at Sergio's, the best Italian restaurant in town. We started with antipasti and then proceed with pasta and pizza - Linguine ai frutti di mare, erbette e ceci all'odore di agrumi for me and Pizza Calabrese for Alberto.

On the next day on the way back home we stopped at Ideapark shopping mall in Lempäälä. There we met the biggest bear in the world, Omni the Bear. We also got in trouble with an imperial stormtrooper, but fortunately Luke Skywalker and princess Leia were there also and rescued us.

And yes, that lonely relative from the window was happily sitting on our back seat all the way to our home...