Munakoisoherkkua ja tiukkaakin tiukempaa ruoka-arviointia

Olen alusta asti ollut kovin ihastunut nimikkolehteeni Oliviaan. Luen sitä aina, kun haluan lukea nopeasti jotain ajatteluttavaa.



Oliviassa on mielenkiintoisia henkilökuvia, ihmissuhdejuttuja ja kuinkas ollakaan – herkullisen kuuloisia ruokaohjeita. Jo ostaessani uusinta numeroa (lokakuu 2008) huomasin, että siinä oli jotain italialaisesta ruuasta. Jutun kirjoittajan Hanna Jensenin mieli oli muuttunut oikeaan suuntaan, kun hänelle oli riittävästi tuputettu italialaisen ruuan ihanuutta. Minä tuputan sitä nyt puolestani teille. Samaisessa Olivian jutussa oli nimittäin ohje ruokaan nimeltä Melanzane alla parmigiana. Ruoka on munakoiso-parmesaanipaistos, jota tulin kokeilleeksi oitis, sillä jouduimme Alberton kanssa mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa ribsit tarvitsivat lisuketta.

Olimme Alberton kanssa aivan viattomasti ruokaostoksilla, kun kimppuumme hyökättiin. Tutkimusta tekevä nainen halusi antaa meille kilon isokokoisia paahtokylkiribsejä valmistettavaksi ja kommentoivaksi. Tartuimme haasteeseen ilomielin. Ribsit saivat sitten seurakseen mainitsemani munakoisopaistoksen.

Paistokseen tarvitaan

kilo munakoisoja
100 g ilmakuivattua kinkkua
pari desiä raastettua parmesaanijuustoa
neljänneskilo mozzarellaa, joka on raastettava

Lisäksi tarvitaan ainekset tomaattikastikkeeseen:

2 tölkkiä tomaattimurskaa
sipuli
muutama valkosipulinkynsi
oliiviöljyä
oreganoa
basilikaa
suolaa
hieman sokeria
balsamiviinietikkaa
mustapippuria

Paistoksen idea on, että munakoisot leikataan viipaleiksi ja viipaleet pehmennetään ensin uunissa. Sitten uunivuokaan ladotaan pari kerrosta, joissa on vuoronperään tomaattikastiketta, parmesaaniraastetta, kinkkua ja munakoisoviipaleita. Näiden kahden kerroksen päälle tulee kevyempi kolmas kerros: vain tomaattikastiketta ja parmesaania – sekä mozzarellaraastetta. Sitten paistosta paistellaan uunissa 200 asteessa puolisen tuntia. Ribsien keralla se näyttää tällaiselta:



Niin… millaisen arvion ribsit saivat? Herkullisia ne olivat. Munakoisopaistoksesta en anna kommenttia – mutta voisiko noista aineksista saada aikaan pahanmakuista ruokaa?

Tassuttelua Tampereella

Lauantaina teimme Alberton kanssa kulttuuri- ja makkaramatkan Tampereelle. Olimme varanneet liput kahteen teatteri- ja yhteen elokuvaesitykseen. Ensimmäiseksi kuitenkin seikkailimme kaupungilla hieman ostoksilla. Ikävä kyllä kirpputorien anti jäi vähäiseksi, mutta ei se mitään, sillä ostosten löytymisen sijaan törmäsimme haarniskaan.



Haarniska vartioi antikvariaatti Makedonian oviaukkoa. Se ei ilmeisesti itse ollut kovin puolustuskykyinen, sillä se oli laitettu lukolla kiinni oven stoppariin. Miellyttävä tuttavuus joka tapauksessa!

Tulimme melko aikaisessa vaiheessa hieman nälkäisiksi, ja Alberto ehdotti, että poikkeaisimme Laukontorilla olevalla Tapolan kioskilla. Se ainakin olisi varmasti tamperelaista toimintaa.



Sekä Alberto että minä otimme hot dogit Tapolan Aurella-makkaran kera. Alberton makkara kurkistaakin kuvan kulmasta. Jälkeenpäin Alberto hieman harmitteli, että olisi pitänyt ottaa mustaamakkaraa. Ensi kerralla voinemme korjata tämän virheen. Minulle tosin saattaa maistua edelleen Aurella.

Ensimmäinen kulttuurielämyksemme oli Taikuri Oz -näytelmä Tampereen Työväen Teatterin Vanhalla päänäyttämöllä. Näytelmää ei tosin esittänyt Työväen Teatteri vaan Teatteri 2000. Mutta kyllä – se oli juuri se tarina, jossa Dorothy-tyttö sanoo koiralleen: ”We must be over the rainbow!” Ikävä kyllä tässä näytelmäversiossa Toto-koira ei päässyt lainkaan Ozin maahan. No, kaikkea pelkäävä leijona oli ihana – samastuin siihen kovin omine hermoheikkouksineni.

Teatterista syöksyimme elokuviin. Alberto halusi nähdä Star Wars -animaation The Clone Wars, joka oli ikäväksemme ehtinyt jo poistua Jyväskylän ohjelmistosta.



Elokuvateatteri Plevnassa ihastelimme Tampereen elokuvatarjontaa, mutta pian huomasimme, että olimme itse asiassa nähneet parhaillaan pyörivistä filmeistä jo monta: Oncen, Käskyn ja Kung Fu Pandan.

Elokuvateatterin aulassa tapasimme myös pari vanhaa tuttua.



Wall-E:n ja EVE:n elokuvan näimme jo noin viikko sitten. Se oli aika romanttinen mutta myös vakava. No, Wall-E:lla ja EVE:lla näytti olevan kaikki hyvin, kun he tuossa penkillä istuskelivat. Ostimme Alberton kanssa myös mukin, jossa he molemmat hassuttelivat.



Alberto nautiskeli The Clone Wars -elokuvasta, vaikka olikin sitä mieltä, että siinä räjäyteltiin hieman liikaa. Mmm. Olisiko Alberto kaivannut elokuvaan lisää ihmissuhdeasiaa? Epäilen. Minä puolestani näin elokuvasta sujuvasti alun ja lopun. Keskikohdassa oli joitakin ongelmia… Taisin nukahtaa hieman.

Elokuvan jälkeen olimme jo nälkäisiä. Onneksi aivan elokuvateatterin vieressä on Plevna-niminen saksalaistyyppinen ravintola. Se on Alberton suurin ravintolasuosikki koko Suomessa, ja Plevnan makkarapannu on hänen mielestään yksinkertaisesti maailman paras. Siispä annos ansaitsee tulla esitellyksi:



Annos koostuu bratwurstista, thüringerwurstista, yrttijuustomakkarasta ja ryynimakkaroista. Mutta erästä herkkumakkaraa siinä ei ole, nimittäin lammasmakkaraa. Siksipä minä otin annoksen nimeltä Vuoristopostiljoonin lammasmakkarat.



Omien makkaroideni kanssa sain valkosipuliperunoita sekä punakaalia. Herkullisia olivat! Itse asiassa Plevnaa voi suositella paljon ennemmin kuin vaikkapa Münchenin Hofbräuhausia.

Syötyämme itsemme täyteen makkaraa lähdimme Pyynikin kesäteatterille. Siellä näytti taitojaan Flamma-niminen tuliteatteriryhmä, jonka esitys oli nimeltään Narrien uni. Se oli myyttinen unimatka, jossa kolme narria joutui mitä oudoimpiin tilanteisiin. Mukana oli lohikäärmekin sekä mm. mies, jolla oli tuliset siivet. Minusta erikoisin oli ehkä tulista hulavannetta pyörittävä nainen. Esitys oli elämys! Pimeässä tuli näyttää kauniilta ja katsojakin sai todella tuntea olevansa keskellä outoa unta, jossa narrilla voi olla sydän tai sen sijaan kylpyankka.

Kesäteatterille vievä polku oli valaistu kauniisti. Pääsimme vihreään tunnelmaan jo esitykseen saapuessamme. Narrien unessa vihreä täydentyi kaikilla muilla väreillä – sekä tulella.



Tuliteatterin jälkeen lähdimme ajamaan tyytyväisinä kohti kotia. Emme kuitenkaan unohtaneet käydä Marjon Burgerilla. Ilman Marjon lihapulla-annosta Tamperetta on hieman vaikea jättää taakseen.

Pastan parhautta

Tässä muinoin Alberto osallistui erään perhelehden pastakilpailuun. Valitettavasti hän ei sijoittunut, mutta hänen pastaohjeensa on sen verran herkullinen, että jaan sen nyt teidän kanssanne – Alberton luvalla tietenkin. Tässä tulee pastaohje Alberton sanoin:

Juustoinen lohi-katkarapupasta (2 hengelle)

Ainekset:
n. 200 g pastaa mielen mukaan (oma suosikkini: täysjyvä-spaghetti)
2 dl kuivaa valkoviiniä
1 kalaliemikuutio
2,5 dl kermaa (esim. Flora 4% kevyt & paksu)
n. 10 jättiläiskatkarapua
200 g lohikuutioita tai -suikaleita
50-60 g hienoksi jauhettua kovaa pastajuustoa (esim. Grozette)
Valkopippuria
Persiljaa

Ohje:
Pistä pasta kiehumaan (keitinveteen suolaa ja loraus oliiviöljyä). Mittaa kattilaan valkoviini ja lisää murennettu liemikuutio sekä katkaravut. Kuumenna liemi kiehuvaksi ja poista ravut heti kun ne ovat kypsyneet. Laita ravut syrjään odottamaan ja lisää lohipalat kiehuvaan liemeen. Jauha sekaan valkopippuria maun mukaan. Keitä lohipaloja kunnes ne ovat kypsiä ja lisää sen jälkeen kerma kattilaan ja sekoita hyvin.

Seuraavaksi keitokseen lisätään juusto. Lisää juustoa pieninä annoksina kerrallaan, koko ajan voimakkaasti sekoittaen. Muista pitää kattila riittävän kuumana, ettei kastike pääse saostumaan, mutta varo ettei kerma pala pohjaan. Kun kastike alkaa olla sopivan sakeaa, tarkista maku ja lisää tarvittaessa pippuria ja valkoviiniä.

Kaada vesi pois pastasta ja lisää pasta kastikkeen sekaan. Sekoita hyvin ja jaa lautasille. Lisää katkaravut pastan päälle ja koristele persiljalla. Ja ei kun syömään.

Huomioita ja vinkkejä:
Viinin tehtävänä on tuoda hieman raskaaseen kermapohjaiseen kastikkeeseen kirpeän raikasta hapokkuutta, joten kannattaa suosia kuivia ja hieman happamia viinejä. Viinin voi tietysti yrittää korvata sitruuna- tai limemehulla, mutta kannattaa pitää varansa ettei mene "liian hapokkaaksi". Arkisemmassa vaihtoehdossa katkaravut voi myös jättää pois ja tarvittaessa lisätä kalan määrää.

Pastasta tulee tämän näköinen:



Lohduttautuakseen häviön jälkeen Alberto taituroi toisen, helpommin valmistettavan pastan. Siihen hän käytti tortellineja, joiden täytteenä oli ricottaa ja pinaattia. Tortellinien seuraksi hän paistoi oliiviöljyssä puolitettuja kirsikkatomaatteja ja pilkottuja herkkusieniä, joiden mausteeksi hän käytti basilikaa, pippuria ja ripauksen suolaa. Keitetyn, valutetun pastan Alberto laittoi myös pannulle ja sekoitti ainekset nopeasti. Sen jälkeen hän annosteli ruuan lautasille ja leikkasi sen päälle vuohenjuustoviipaleita. Hyvältä näytti…



…ja maistui. Alberto ja pasta – tuo maagisen herkullinen yhdistelmä!

Vatsa voi jo paremmin, Ilmarinen sen sijaan ei

Ilmarinen sai kuin saikin Pohjan neidon puolisokseen, muttei aivan ainoastaan kyisen pellon kyntämisen ansioilla: Tuonelan pedotkin (jopa se karhu) hänen piti pyydystää sekä Tuonelan joessa polskuttava suuren suuri hauki. Mutta helppoahan se kai oli kuin mikä, koska Pohjan neito oli ilmeisen rakastunut Ilmariseen ja auttoi tätä.

Kalevalan jännittävin kohtahan on nyt sitten ohi. Kaikki Kalevalan miehet halusivat puolisokseen Pohjan neidon ja Ilmarinen hänet sitten sai. No, minusta Ilmarinen on Kalevalassa esiintyvistä miehistä paras, joten ehkä hänen jollain lailla – ainakin muinaisten runonlaulajien tai herra Lönnrotin mielestä – kuului saada tarinoiden tavoitelluin nainen. Perusteluna voisi esittää senkin, että Ilmarinenhan takoi alun perin sammon, jonka tekemisestä hänen piti jo ajat sitten aiemmin saada Pohjan neito puolisokseen.

Eri asia on kylläkin se, että Pohjan neito ei lukemani mukaan ollut lainkaan paras nainen, joka olisi ollut tarjolla. Ilmarinen olisi varmasti saanut mukavamman vaimon, jos olisi nainut jonkun, jonka kanssa naimisiin pääseminen ei olisi vaatinut kaikenmaailman käärmepeltojen kyntämistä.

Sitä paitsi Louhi ei oikein vaikuta sellaiselta anopilta, jonka luokse voisi mennä sunnuntailounaalle ja joka silloin kantaisi pöytään suppilovahverokeittoa, graavattua merilohta ja hirvipullia. Voi Ilmaris-raukkaa! Mutta pääsihän hän sentään mukaan ryöstämään sampoa. Vaikka onneton retki sekin oli.

Onneksi meillä Alberton kanssa on hilpeämpää. Olemme suunnitelleet syysretkeä, koska luonto alkaa pian esitellä kaikkein kauneimpia punaisen ja keltaisen sävyjään.

Kahdeksanjalkainen karkuteillä

Tänään Alberto hiiviskeli olohuoneessa kantaen Atahualpan terraariota. Menin katsomaan, mitä hän oikein puuhailee, ja huomasin, ettei Atahualpa ollutkaan terraariossaan!



Kauhistuin. ”Etsi se hämähäkki ja sulje se takaisin terraarioon!” melkein kiljuin Albertolle. Alberto näytti vaivautuneelta. Jätin hänet kuitenkin etsimään Atahualpaa, sillä minulla oli parempaa tekemistä: vatsassa kipristeli ja Kalevala oli jäänyt jännittävään kohtaan. Siksi kiipesinkin yläkerran kylpyhuoneeseen selvittämään, saisiko Ilmarinen Pohjan neidon vaimokseen kynnettyään kyisen pellon.



Mutta vessanpönttöön ei olisi kannattanut kurkistaa… Tai miten sen nyt ottaa: jos en olisi kurkistanut, Atahualpa olisi pian kutittanut kahdeksalla jalallaan minua takapuolesta, sillä se oli – vessanpytyssä!

Kiljahdin ja hyppäsin lipaston päälle ymmärtämättä itsekään, mistä vaadittu ponnistusvoima tuli.



Alberto ilmestyi kylpyhuoneen ovelle. Hän oli hieman nolona. ”Sinä tiesit, että se juoksentelee ympäriinsä!” minä kiljuin. Sitten arvasin, etteivät Atahualpan seikkailut olleet Alberton vika. Kaikki varmistui lopullisesti, kun tarkastelin blogini valokuvia episodin jälkeen ja havaitsin, että Alberton hämähäkki oli ollut karussa siitä saakka, kun Roberto lapsineen vieraili meillä. Vittorio oli selvästikin päästänyt sen karkuun.

Alberto pyöritteli päätään, kun laskeuduin varovasti lipaston päältä.”Nyt minun on pakko pestä se”, hän sanoi. Häivyin paikalta, mutta Alberto nosti Atahualpan lavuaariin, otti pyyhkeen ja pesusienen ja puhdisti sen vessanpöntön aiheuttamista sotkuista.



Kun Atahualpa oli jälleen puhdas, Alberto laittoi sen takaisin terraarioonsa. ”Seuraavalla kerralla Vittorio on laitettava kuriin”, hän sanoi. Minä halasin Albertoa. Hysteriani oli jo melkein kadonnut. Istahdin sohvalle selvittämään Ilmarisen kohtaloa.

Alberton kalevalainen hemmottelu

Vietimme Alberton kanssa varsin keskiaikaista tai ainakin historiallista viikonloppua. Lauantaina kävimme testaamassa Jyväskylään saapuneen viikinkiravintola Haraldin. Aivan uusi tuttavuus se ei ollut, koska olemme käyneet Haraldin pidoissa yhdessä Kuopiossa. Minä puolestani olen nauttinut Haraldin viikinkiruokaa myös Turussa.

Alkuruuaksi otimme kumpikin annokset kiveltä. Alberton annos nimeltä Ruijan kiveltä sisälsi lihaisia antimia.



Alberto sai herkutella mm. hirvisalamilla ja punasipulimarmeladilla. Minä puolestani otin kalaisamman alkuannoksen nimeltä Ragnarin rantakiveltä. Siinä oli mm. siianmätiä ja savumuikkuja sekä erityisen hyvää tomaattihilloketta.



Pääruuat olivat molemmilla lihaisat. Alberto ei pystynyt vastustamaan kiusausta ottaa Saksin makkarapannua.



Pannussa oli kahta makkaraa, joista toinen oli senkin verran eksoottisesta eläimestä kuin villisiasta valmistettua. Mielenkiintoisinta annoksessa oli kuitenkin kuvassakin näkyvä lihapulla. Se oli fasaania, ja Alberto antoi minunkin maistaa sitä. Maku oli sen verran omaperäinen, että pidämme hyvinkin mahdollisena, että jonkun kerran otamme pääruuaksi annoksen nimeltä fasaanilihapullia borrelaisittain.

Minun pääruokani oli metsäkaurista Kentin tapaan.



Annoksessa oli metsäkauriin fileen lisäksi mm. portviinipähkinöitä ja mustatorvisienikastiketta. Herkullista oli, tosin sienet – jotka ovat suurta herkkuani – olisivat saaneet maistua hieman enemmän.

Haraldissa ruokailun jälkeen menimme Alberton kanssa katsomaan elokuvaohjelmiston parhaiten tilanteeseen sopivaa elokuvaa: Arn – Pohjoinen valtakunta. Sen tarina sijoittuu Ruotsiin ja pyhälle maalle 1100-luvulla.



Olemme nähneet ensimmäisen Arnista kertovan elokuvan aiemmin ja lukeneet myös Jan Guilloun kirjoja, joihin elokuvat perustuvat. Alberto on lukenut kaikki kolme Arnista kertovaa teosta (Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta), minä olen lukenut trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa. Olemme molemmat olleet varsin innoissamme kirjoista, ja siksi odotukset elokuvia kohtaan olivat kovat.

Elokuvat olivat visuaalisesti kauniita, eikä niiden parissa aika tullut pitkäksi, mutta kirjojen tasolle ne eivät yltäneet. Pohjoinen valtakunta oli kuitenkin hyvä valinta historiallisen viikonlopun elokuvaksi. Siinä oli myös romantiikkaa ja liikuttavia kohtauksia, joten se teki sen, mikä elokuvan pitääkin tehdä: sai herkän karhun tunteiden valtaan.

Alberto myhäili omituisesti Haraldin ruuan äärellä, ja kotiin tullessamme hän ilmoitti aikovansa panna ruuanlaitossaan seuraavana päivänä viikinkejä paremmaksi. Siispä nyt sunnuntaina saimme kalevalaisen herkkuaterian. Melkoista hemmottelua!

Alkupaloina Alberton valmistamassa ateriassa olivat rieskaleivät, joiden päälle Alberto oli laittanut munavoita ja kylmäsavulohta sekä tilliä.



Pääruuaksi Alberto valmisti poronkäristystä, jonka kanssa hän tarjoili yrteillä maustettuja juureksia, ohrattoa sekä sieniä.



Alberto ihastui ohrattoon Turussa syödessämme Teini-ravintolassa, ja siitä saakka hän on haaveillut, että voisi valmistaa sitä itse. Nyt hänen haaveensa toteutui, ja varsin hauska vaihtoehto riisille tai perunalle tuo ohratto tuntuukin olevan.

Jälkiruokana oli ruisnappeja, joiden päällä oli karhunlaukkatuorejuustoa ja tänään metsästä haettuja puolukoita. Myönnettäköön, että yhdistelmä oli loistava, vaikka sen itse sanonkin. Minä nimittäin keksin ehdottaa, että Alberto laittaisi karhunlaukkajuuston seuraksi puolukoita.



Alberton ateriakokonaisuus oli – ah – niin herkullinen! Onneksi pääruokaherkkuja jäi vielä huomisellekin.

Keskiaikaharrastuksemme on sen verran vauhdissa, että olemme mietiskelleet myös erään keskiaikaisen taidon opettelemista. Palaamme siihen asiaan, mikäli todella menemme kurssille, jolle osallistumista olemme suunnitelleet.

Jos metsään haluat mennä nyt…

Löysimme Hämeen linnan keskiaikamarkkinoilta hienot uudet marjakorit. Koska vaapukkasato on tänä vuonna ollut runsas, päätimme täyttää korit vaapukoilla. Alberto löysi markkinoilta itselleen myös tuohitorven ja halusi ottaa senkin metsään mukaan. Sanoin hänelle, että hän vain säikyttäisi sillä karkuun kaikki metsäneläimet. Niinpä Alberto päätti jättää torven kotiin. Hän lupasi soittaa sillä minulle serenadin myöhemmin.



Metsässä oli ihastuttavan rauhaisaa. Sää oli mitä loistavin. Syöksyimme suin päin tarkastelemaan luonnon ihmeitä.



Alberto ihastui vanhaan tuulenkaatoon, jonka keskellä olevasta reiästä oli hauska kurkistella. Juurakko oli saanut jo sammalta päällensä, joten puun kohtalonhetkistä lienee jonkin verran aikaa.



Kun viimein löysimme vaapukoita notkuvat pensaat, en olisi malttanut laittaa marjoja koriini… Söinkin ensin riittävästi – siihen asti kun uskoin vatsani kestävän – ja vasta sitten aloin laittaa tassuuni keräämäni marjat koriini. Alberto naureskeli minulle mutta aivan turhaan: vaapukkapuskan tehtävä on tarjota vaapukoita suoraan tassusta suuhun.



Molempien korit olivat varsin täysinäiset, kun palasimme kotiin. Marjoissa oli melkoinen siivoaminen. Mutta ehkä nyt saamme vaapukkapiirakkaa, vaapukkamehua tai muuta herkkua.



Metsäretkemme oli muutoinkin onnistunut ja virkistävä. Emme usko myöskään, että olisimme kovin pelotelleet metsässä liikkuneita ihmisiä. Olen kuullut, että he saattavat pelätä meitä karhuja. Mutta yksi asia jäi kuitenkin harmittamaan: ehkä Alberton olisi sittenkin pitänyt ottaa tuohitorvensa mukaan, sillä serenadi metsässä olisi kieltämättä ollut ylitsepursuavan romanttinen kokemus.