Joulukalenterikatastrofi

Lumentulo on saanut meidät myös lumitöiden pariin. Minä lakaisin lunta kuistilta, ja Alberto päätti kiinnittää viikko sitten Helsingistä ostamani kranssin talomme ulko-oveen.



Ostin kranssin Susannalta Nukke- ja nallemarkkinoilla. Minun piti tietenkin mennä sinne, sillä… niin… koska olen itsekin nalle. Löysin markkinoilta kaikenlaista muutakin mukavaa, josta saatte kuulla myöhemmin lisää.

Kun olimme saaneet kuistin kuntoon, Alberto kiipesi yläkertaan hakemaan kaapista joulukalenteria, jonka hän oli ostanut jo kauan sitten odottamaan joulukuuta. Mutta kun hän löysi kalenterin, hän kauhistui.

Alberto kiikutti kalenterin alakertaan. Silloin minä melkein kirkaisin. Kaikki joulukalenterimme luukut oli jo avattu!



Olimme hetken täysin ymmällämme. Sitten keksin.
- Sen on täytynyt olla Vittorio, sanoin.
- Niin, Alberto säesti. - Hän on varmasti löytänyt kalenterin jo elokuussa ja avannut silloin jokaikisen luukun!
- Uskomatonta! minä totesin. - Mutta nyt hän jää takuulla ilman lahjoja.
- Kerta kaikkiaan, Alberto vahvisti.

Haa, lunta!

Haa, talvi on saapunut. Alberto puki päälleen viittansa ja lähti pihalle mietiskelemään, lähtisinkö minä hänen kanssaan talviselle metsäkävelylle.



Alberto näytti niin suloiselta viitassaan, että lähdinhän minä. Ajoituskin oli loistava, sillä aurinko paistoi tunnelmallisesti puiden oksien lomitse.



Metsä oli jo varsin talvinen. Alberto nappasi pari valokuvaa. Myöhemmin yhtä niistä tarkastellessaan hän huomasi, että se muistutti kovin Ivan Shishkin -nimisen venäläisen taiteilijan maalausta ”Talvi”, jonka Alberto oli nähnyt kerran työmatkallaan Bilbaossa silloin olleessa venäläisen taiteen näyttelyssä. Voitte itse verrata. Tässä on Alberton ottama kuva:



Tuo Ivan Shishkin osoittautui siinäkin mielessä hauskaksi, että hän selvästikin ymmärsi, mitä metsästä kannattaa kuvata. Hänellä on aivan ihastuttava maalaus, jossa karhuäiti tarkkailee kolmen lapsensa leikkiä aamuisessa metsässä. Maalauksen nimi on ”Aamu mäntymetsässä”.

Sen verran luonto yritti sekoittaa vuodenaikoja, että se oli jättänyt erään kohtalokkaan näköisen puron juoksemaan.



Emme hämääntyneet Alberton kanssa siitä, vaan ihastelimme tyynesti lumista metsää. Toivottavasti lumi pysyy, jotta pääsemme myös pulkkamäkeen.

Säästökuuri odottaa…

Ihastelin tässä päivänä muutamana kaikkea matkoilta ostamaani, mm. Sissi-lautasta, jonka toin Wienistä, ja taalainmaanhevosta, jonka ostin Tukholmasta jo aikapäiviä sitten.



Kovasti alkoi matkalle tehdä taas mieli, vaikka Italian-matkasta on vasta niin vähän aikaa. Aloin laskeskella rahojani, ja huomasin, että taloutemme on jokseenkin kuralla.



Kipitin oitis kauppaan ja ostin säästöporsaan. Alberto saa laittaa siihen rahaa.

Voiko mustekala vallata pizzan?

Milanossakin saimme kokea herkutteluhetkiä. Sergio suositteli meille romanttisen illallisen paikaksi ravintola-pizzeriaa nimeltä Quattro Mori. Niinpä jätimme Sergion ja suuntasimme sinne kahdestaan.



Istuimme Alberton kanssa kahden terassilla olevan pöydän ääressä ja ihastelimme ravintolan puutarhaa. Söimme maittavaa ruokaa ja joimme talon Chiantia. Otimme kumpikin alkupalaksi kalaa. Minun on annos, jossa on enemmän vihreää. Siinä oli kolme erilaista kalarullaa. Ne maistuivat suussa ihanan pehmeiltä eivätkä olleet liian voimakkaan makuisia vaan lempeitä. Alberto puolestaan söi miekkakalaa. Hänellä oli siitä hieman huono omatunto, mutta tämän kerran hän antoi itselleen luvan syödä uhanalaista kalaa.



Pääruuaksi otimme molemmat pastaa. Itse halusin mustaa pastaa, jossa oli merellisen lisäksi herkkutatteja. Alberto puolestaan söi levypastaa, joka oli yllättäen maustettu currylla. Melko omituinen yhdistelmä tuo pasta ja curry. Alberto väitti kuitenkin, että se toimi varsin mainiosti.



Sergio liittyi seuraamme taas päivällä ja kuljetti meitä kaupungilla. Löysimme varsin osuvan kadun, jota kävellä.



No, kyllähän me tiedämme, kuka on Sant’ Orsola. Tokihan hän varmasti meitäkin suojelee.

Alberto oli aivan innoissaan, kun Sergio näytti hänelle erään kirjakaupan.



La Libreria Militare on pieni sotakirjallisuuteen erikoistunut liike. Sotahistoriasta kiinnostunut Alberto oli elementissään. Minäkin ihmettelin, kuinka monenlaisista asioista kirjoja onkaan tehty. Henkilökunta oli hyvin auttavaista, joten sekä tarjonnan että palvelun vuoksi kirjakauppaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka etsivät kirjoituksia sotien ja sotimisen historiasta.

Eikä Alberto tietenkään voinut lähteä sotakirjakaupasta ostamatta kirjaa. Hän löysi uutta, vielä salaista harrastustamme koskevan kirjan. Sen verran voimme paljastaa, että se liittyy keskiaikaan eikä ole mitään kamalaa tai vaarallista.

Firenzessä iskimme silmämme punaiseen skootteriin, mutta Milanossa…



Tuollainen voisi olla vielä ihanampi. Pitäisiköhän minun toivoa Vespaa joululahjaksi?

Taidan saman tien toivoa, että Alberto ostaa meille asunnon, jossa on tämä ihana parveke.



Oi, nyt heittäydyn taas romanttiseksi. Eiköhän se Vespa kuitenkin riitä…

Illan tullen suuntasimme tapaamaan The Beatles -yhtyettä. He olivat majoittuneet Piazza del Duomolle ja pimeän aikaan heidät oli myös valaistu.



Olin hieman huolissani siitä, että heiltä puuttui suojatie, mutta Alberto rauhoitteli minua. Heillä ei kuulemma ollut mitään hätää.

Illan saapuessa alkoi myös pizzanhimo iskeä. Menimme Galleria Vittorio Emanuele II:een ja siellä olevaan pizzeriaan, joka lupasi paistaa pizzansa puu-uunissa. Pizza oli varmasti kallein, minkä olen koskaan syönyt (taisi olla 18 euroa), mutta kyllä suuni loksahti auki, kun näin sen.



Simpukat ja mustekalat melkein säikäyttivät minut – varsinkin, kun ruokalista kertoi pizzan sisältävän ainoastaan kalaa. No, kala on siis äyriäinen, asia selvä. Alberto otti puolestaan pizzan, jossa oli kinkkua, herkkusientä, oliivia ja artisokkaa.



Suussasulavien pizzojen jälkeen siirryimme jälleen Piazza del Duomolle, sillä siellä oli ilmaiskonsertti, jossa esiintyi Ornella Vanoni, jolla on melkoisen pitkä ura takanaan ja joka oli varsin karismaattinen esiintyjä.



Kuuntelimme konserttia hetken, mutta sitten meidän oli lähdettävä nukkumaan, sillä lentomme takaisin Suomeen lähti aikaisin seuraavana aamuna.

Niin, ja jos ette ole nähneet Alppeja ilmasta, tällaisilta ne näyttävät. Kivempi katsella komeaa näkyä näin kuin kiipeillä tuolla ja pelätä putoavansa johonkin rotkoon.



Tällainen oli Italian-matkamme tällä kertaa. Toivottavasti ei mene kauaa, kun pääsemme taas kotimaahamme. Marian ja Sergion tapaamme ainakin pian, sillä he ovat luvanneet tulla kyläilemään luoksemme jouluna.

Il mio nome è Sergio

Firenzestä suuntasimme Milanoon, jossa veljeni Sergio asuu. Hän toimi ennen Venetsiassa kondolieerina, mutta muutti jokin aika sitten Lombardiaan. Sergio oli lupautunut oppaaksemme, ja tapasimme hänet ensi töiksemme kuuluisan Duomon edessä Piazza del Duomolla.



Sergio rakastaa spaghettiwesternejä, mutta nyt hänen oli tyytyminen siihen, että esitteli nähtävyyksiä siskolleen ja lankokarhulleen. Ensiksi menimme sisälle Duomoon.

Kirkko oli aivan mahtava! Ehkä mielenkiintoisin yksityiskohta oli punainen valo korkealla alttarin yläpuolella. Sen kohdalta löytyy eräs niistä nauloista, joilla Jeesus ristiinnaulittiin. Sergio kertoi, että naulaa esitellään vain kerran vuodessa. Mutta melkoinen härveli täytyy olla, jotta noin ylös pääsee sitä naulaa hakemaan.



Duomo oli täynnänsä ihastuttavia lasimaalauksia. Niiden ansiosta se saattaa nousta korkeallekin kauneimmat kirkot -listallani.



Tässä vielä kuva Duomosta iltavalaistuksessa. Siinä näette, kuinka kauniina loistaa kultainen Madonnina, joka seisoo kunniapaikallaan katselemassa Milanoa.



Olin päässyt jo Firenzessä hyvinkin taide-elämysten pariin, mutta paras oli vielä edessä. Milanossa menimme katsomaan Leonardo da Vincin Viimeistä ehtoollista. Onneksi eräs ystävämme oli kertonut meille, että liput on varattava etukäteen. Tällaiset me saimme, kun marssimme varauslipukkeen kanssa tiskille:



Kävi hyvä tuuri, kun saimme juuri Jeesuksen (ja Johanneksen, josta kovasti jokunen vuosi sitten spekuloitiin…) Alberto olisi raksutellut menemään luultavasti kuvia koko 15-minuuttisen, jonka saimme maalausta katsella, mutta sitä ei saanut kuvata. Mutta se oli upea! Itse asiassa se oli sillä tavalla mystinen, että sitä on vaikea kuvailla. Yksikään kuva siitä ei jotenkin vastaa sitä lainkaan. Pitääkö tässä nyt lähteä Pariisiin ihmettelemään, onko se La Giocondakin niin ihmeellinen kuin väitetään?

Kävimme paitsi katsomassa Il Cenacoloa, myös Santa Maria delle Grazien kirkkoa, jonka yhteydessä maalaus sijaitsee. Ulkopuolelta se näyttää tällaiselta:



Viehättävä, eikö totta?

Itse asiassa tässä rakennuksessa on jotain samankaltaista…



Se on Museo nazionale della scienza e della tecnologia. En ole kovinkaan tekninen nallekarhu, mutta tuo paikka oli hyvin kiintoisa. Ehkä hauskimpia olivat valon voimalla liikkuvat robottitorakat (tai mitä eläimiä ne sitten olivatkaan).



Ötököiden päällä oli lamppuja, jotka syttyivät ja sammuivat järjestyksessä. Kun valo osui ötököihin ne liikahtivat hieman, jos hyvin sattui. Olisin voinut seurailla niitä vaikka kuinka kauan. Alberto oli ehkä enemmän kiinnostunut museossa olleista tallennus- ynnä muista äänen- ja kuvantoistoon liittyvistä laitteista. Erityisen hauska oli pienen auton kokoinen videonauhuri, jossa käytettiin kahden tuuman kelanauhaa. Ei oikeastaan kovin hyvin kotikäyttöön soveltuva laite…



Museon pihalla oli Il sottomarino Enrico Toti. Tässä hämmästelen sitä veljeni kanssa.



Sukellusvene ei ollut yhtä suloinen kuin torakat, mutta se taisi kiinnostaa Sergiota ja Albertoa melkoisesti.

Sergio esitteli meille myös pari mielenkiintoista ruokapaikkaa. Jatkan tarinaa niistä seuraavalla kerralla.