Hellyttävää vappua!

Olemme Alberton kanssa varsin vappuisella tuulella. Askartelin meille hatut, ja vappuviuhkat viuhuvat kiivaasti. Minun vappuviuhkani on kotoisasti Italian väreissä, ja Alberto valitsi itselleen Irlannin värit, koska keltit tekivät häneen taannoisella Irlannin-matkallamme lähtemättömän vaikutuksen.



Rakastamme simaa ja munkkeja, mutta saa nähdä, paljonko ehdimme niitä tänä vappuna maistelemaan, sillä Alberto on luvannut viedä minut Tivoliin. Älkää olko huolissanne, ei oikeinkirjoitustaitoni ole kadonnut, sillä tämä Tivoli on syytä kirjoittaa isolla – se nimittäin sijaitsee Kööpenhaminassa.

Tivoliin tutustumisen lisäksi olen päättänyt ottaa selville totuuden pienestä merenneidosta. Olen kuullut, että heitä on nykyään kaksi.

Joka tapauksessa hyvää vappua kaikille blogini lukijoille!

Pizzapuritaani Alberto

Vaikka Alberton edellinen pizza oli todella herkullinen, hän yritti pistää nyt vielä paremmaksi. Huokasin syvään, kun hän kertoi, että tuntee huonoa omatuntoa siitä, että käyttää pizzojen valmistamisessa kaulinta. Oikeat pizzat pitäisi muotoilla ohuttakin ohuemmiksi pelkin käsin. No, Alberto uskalsi tehdä tämän pienen myönnytyksen, koska hänellä oli kuitenkin pizzakivet käytössään.

Alberto teki pizzoja suuren määrän sen kunniaksi, että blogini on nyt ollut olemassa kuukauden verran. Emme kuitenkaan ylensyöneet – saimme apua. Alberton pizzapohja sisälsi seuraavia ainesosia:

lämmintä vettä
hiivaa
oliiviöljyä
durumvehnäjauhoa
suolaa

Yritin seurata vierestä, missä suhteessa Alberto aineksia taikinaan laittoi, mutta se oli mahdotonta: hän on niin kätevä, ettei mittaillut mitään.

Ensimmäiseksi Alberto valmisti perinteistä napolilaista Margheritaa. Täytteinä oli – tietenkin – yksinkertaisesti paseerattua tomaattia, mozzarellaa ja basilikanlehtiä. Tomaatin alle on erittäin tärkeää laittaa oliiviöljyä.



Margherita on uskomaton pizza. Vaikka olemme molemmat syöneet sitä pienestä saakka, hämmästymme aina sitä, kuinka sen yksinkertaisista aineksista syntyy voittamaton makunautinto. Olemme päivitelleet Suomesta saatavia Margherita-pizzoja. Suomalaiset taatusti ihmettelevät, kuinka joku voi tilata pizzan, jossa ei ole mitään täytteitä. Mamma mia, kyllä mozzarella ja basilikanlehdet ovat täytteitä, kuten myös tomaatti! Myönnettäköön kuitenkin, ettei kukaan suomalainen osaa tehdä Margheritaa niin että se todella olisi Margherita. Siksi olenkin onnellinen, että Alberto osaa asiansa.

Toiseksi Alberto teki Capricciosan ilman tomaattia. Itse olen kovin viehättynyt pizzoihin, joihin on tomaatin tilalle sivelty oliiviöljyä. Ei, ei, älkää vastustelko! Kokeilkaa, niin tiedätte. Capricciosaan tarvitaan täytteiksi artisokkaa, ilmakuivattua kinkkua, tuoreita herkkusieniä, oliiveja (Alberto käytti Kalamata-oliiveja, vaikka ne kreikkalaisia ovatkin) sekä mozzarellaa.



Seuraavaksi oli vuorossa merellinen pizza. Täytteet olivat yksinkertaiset: paseerattua tomaattia, simpukoita, katkarapua, mustekalaa sekä mozzarellaa. Kelpaisi pienelle merenneidollekin.



Viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä pizzana uunista tuli Pizza Paolo, jonka idea on berliiniläisen 12 Apostel -ravintolan samannimisestä pizzasta. Pizza täytetään paseeratulla tomaatilla, tuoreilla herkkusienillä, ilmakuivatulla kinkulla ja mozzarellalla. Kun se on paistettu, sen päälle laitetaan vielä rucolaa.



Muita apostoleja voi maistaa Berliinissä. Olemme käyneet havaitsemassa ravintolan pizzat hyviksi, vaikkei niitä Italiassa leivotakaan.

Onnellisuuden lähde on voileipien järjesteleminen

Alberto siteerasi minulle tänään Tove Janssonia. Hän luki ääneen seuraavan kohdan kirjasta Muumipappa ja meri (Pappan och havet, vuodelta 1965):

Muumipeikko oli järjestänyt voileipänsä tavanomaiseen riviin; ensimmäisessä oli päällä juustoa, sitten tuli kaksi makkaravoileipää, sen jälkeen kylmää perunaa ja sardiineja ja lopuksi marmeladia. Hän oli täydellisen onnellinen.

”Pienistä asioista pitää olla onnellinen”, sanoi Alberto sitten, ”kuten koiranpennuista.” Naurahdin hänelle. ”Niin, ja hämähäkeistä!” huudahdin. Sitten aloin miettiä. Koiranpennut olivat oikeastaan aika suloisia, eikä Alberton hämähäkkikään ollut oikeasti myrkyllistä lajia – ja nyt sillä oli terraariokin. Lisäksi Alberton lukema Tove Jansson –sitaatti oli sympaattisin siteeraus, jonka olin pitkään aikaan kuullut.

Kunpa itsekin osaisin olla onnellinen noin pienistä asioista kuin Muumipeikko. Sellaisia löytyisi ympäriltä koko ajan.

Tartuin Muumipappa ja meri –kirjaan. Siitä tuli ensimmäinen pieni, onnellisuutta tuova asia: istua lukemassa kirjaa, jonka kieli on niin sympaattista ja kaunista. Teekuppi pöydällä vieressä olisi jo toinen asia, joka tekisi onnelliseksi. Täydellisen onnellista olisi pyöritellä samalla nenänpäätään ja varpaitaan ja odotella, että Alberto saapuu antamaan suukon poskelle.

Tällaisia onnen hetkiä on yhtenäkin päivänä vaikka kuinka paljon, mutta miksi en pysähdy niihin? Miksi ajatukseni harhailee jonnekin muualle, vaikken yhtä aikaa voi viedä kaikkia asioita eteenpäin? Miksen voisi antaa pienten asioiden rauhoittaa, olla vain tyytyväinen, että se hetki on pienten, onnellisten asioiden hetki? Hah, taatusti voisin. Minun on vain hieman parannettava havaintokykyäni.

Pelko pois, terraario on saapunut!

Alberto on viimeinkin ottanut tosissaan kammoni kahdeksanjalkaisia olioita kohtaan. Hän on rakentanut hämähäkilleen terraarion. Se on oikeastaan jossain määrin viehättävä. Alberto istutti sinne kaktuksen ja laittoi terraarioon myös kukkaruukun siltä varalta, että hämähäkki on ujo ja haluaa piilotella.



Hämähäkki, jolle Alberto on nyt antanut nimen Atahualpa muinaisen inkahallitsijan mukaan, on pysynyt kiltisti uudessa kodissaan, vaikka kuvasta voittekin havaita, ettemme ole vielä löytäneet suojaverkkoa terraarion päälle. Alberto uskoo, että Atahualpa on yksinkertaisesti laiska, eikä viitsi kiipeillä lasiseinää pitkin.

Terraario on nyt asetettu sille englantilaisten lähettämälle väärälle teepöydälle, josta kerroin aiemmin. Saa nähdä, jääkö se siihen lopullisesti. Itse mielelläni nostaisin sen hieman korkeammalle lattian pinnasta, etteivät koirat pääse siihen niin hyvin tassuiksi. Uusi dalmatialaisemme on kuitenkin niin rauhallinen, että voimme olla varmoja, ettei ainakaan se työnnä kuonoaan terraarioon ja saa siihen hämähäkinpuraisua. Alberton villeistä koiranpennuista en olisi yhtä varma. Seuraavassa kuvassa näkyvät sekä teepöytä – joka kaipaa maalausta, kuten se toinenkin, hienompi pöytä – että dalmatialaiskoiramme. Sekä tietenkin minä ja rakas Albertoni – ja vielä kerran hänen rakas Atahualpansa.

Merenneidollinen pasta

Olen ilmeisesti vaahdonnut Albertolle liikaa ystävästäni pienestä merenneidosta. Hän nimittäin intoutui keittiössä varsin merelliseksi. Hän toi kaupasta äyriäissekoituksen, kaivoi kaapista mustekalan musteella värjättyä pastaa ja alkoi kokata. Se ei vienyt kauaa, koska äyriäiset eivät hänen mielestään kaivanneet seuraksi muuta kuin hieman tomaattipohjaista kastiketta, jossa oli seassa mm. basilikaa, valkosipulia ja aurinkokuivattua tomaattia. Sellaista löytyi valmiina, joten tällä kertaa Alberto tapojensa vastaisesti oikaisi ruuanlaitossa. Ruoka oli hyvin yksinkertainen mutta maukas – ja herkullisen näköinenkin:



Viime päivinä olen lueskellut upouutta Kalevalaani. Kotiimme on myös ilmestynyt vielä yksi koira, dalmatialainen. Se on hieman suurempi kuin Alberton aiemmin hankkimat koirat, mutta paljon rauhallisempi. Sen kanssa voisin ehkä päästäkin kuvaan, jossa paniikki ei ole valtaamassa minua. Alberto on myös alkanut suunnitella terraariota lemmikkihämähäkilleen. Jospa se ei kohta enää juoksentelisi kahdeksalla inhottavalla jalallaan ympäri asuntoa. On kauhistuttavaa olla koko ajan kauhuissaan…

On syytä varoa polyyppeja - ja noitaa, joka niiden luona asustaa

Pieni merenneito –satu ei jätä minua rauhaan. Sen ainoa pahis, meren noita, pyöriskelee nyt mielessäni. Itse asiassa on mielenkiintoista, ettei sadussa tavallaan taistella missään mielessä pahaa vastaan, vaikka monissa saduissa on selkeä vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä. Johtuisikohan tuo siitä, että Pieni merenneito on ihka aito taidesatu? Siinä on sadun lumo muttei pahimpia kliseitä – varsinkaan sitä, että prinsessa saa ilman muuta prinssinsä.

Niin, pieni merenneito elää hyvässä maailmassa. Ainut tilanne, jossa hän kohtaa ulkoisen pahan, on meren noidan luona vierailu, ja sekin kohtaaminen johtaa itse asiassa avun saantiin ainakin siinä mielessä, että pieni merenneito saa noidalta juuri sitä, mitä lähti hakemaankin: myrkkyä, jonka avulla muuttaa pyrstönsä jaloiksi.

Noita siis auttaa pientä merenneitoa, mutta on silti melko yksiselitteisesti paha. Hän haluaa palkakseen tehdä ilkeyksiä pienelle merenneidolle. Pieni merenneito saa jalat, mutta niillä astuminen tekee kipeää. Vielä pahempi kipu syntyy siitä, ettei pieni merenneito voi ilmaista itseään puhuen tai laulaen enää koskaan. Noita vaatii palkkioksi hänen kielensä ja juuri se on ratkaisevaa – jos pienellä merenneidolla olisi yhä kieli ja taito puhua ja laulaa, olisi ilmiselvää, että hän saisi prinssinsä. Ehkä noidan nautinto onkin siinä, että hän tietää, ettei hänen antamastaan avusta ole pienelle merenneidolle loppujen lopuksi mitään hyötyä – ei ilman sitä kaikkea, minkä hän on tältä vienyt.

Tarinassa ilkeää noitaa kuitenkin tarvitaan: satu ei etene, jos pieni merenneito ei saa jostain apua ihmiseksi muuttumisessa. Pahan noidan luo meneminen korostaa sitä, että pieni merenneito ei peräänny suunnitelmissaan, vaati niiden toteuttaminen mitä tahansa. Noidan myrkkyjuomasta vaatima palkkio puolestaan varmistaa sen, että satu säilyttää ominaislaatuisen melankolisuutensa, eikä pääty iänikuisella prinssinsaamistavalla.

Pieni merenneito ei näytä missään vaiheessa katuvan noidan luona käyntiä. Yksi tulkinta noidalle voisivat tietenkin olla myös esteet, jotka ovat unelman tiellä – miksi silloin katuisikaan sitä, että on yrittänyt vaikeuksista huolimatta (joskaan ei voi pitää järjellisenä juoda myrkkyä, oli unelma millainen tahansa)? Mutta silti satu näyttää, ettei unelmia aina voi saavuttaa. Jonkinlaista realismiakin siitä siis löytyy.

Mutta onko pienen merenneidon viisasta lähteä tapaamaan noitaa, joka asuu polyyppien ympäröimänä? Niin, ehkä ei, koskaanhan ei voi tietää, millaista apua todella pahoilta saa. Vai oliko noidassa pieni hiven hyvää, koska hän kuitenkin auttoi pientä merenneitoa lähemmäksi unelmaansa? Sen verran ristiriitainen hahmo meren noita loppujen lopuksi on, etten ainakaan vielä osaa päättää, mitä mieltä asiasta olisin.

Sairastuvalla ollaan!

No niinhän siinä kävi, että flunssa todellakin iski! Olemme nyt Alberton kanssa molemmat vuoteen omina. Alberto köhii todella pahan kuuloisesti, niistämme jatkuvasti, kuumetta on enemmän tai vähemmän. Oma ruumiinlämpöni on juuri noussut 0,17 yksikköä edellisestä mittauksesta, jonka tein 15 minuuttia sitten. Alberton mielestä mittaan lämpöäni hieman liian usein, mutta minä niin rakastan tarkkoja, säännöllisesti kerättyjä tietoja.

Emme ole jaksaneet paljoa muuta kuin makoilla sängyn pohjalla.



Olen nukkunut päiväunia ja lukenut William Goldingin Kärpästen herraa. Olen pitkään halunnut lukea sen, ja nyt, kun olen tarttunut siihen, täytyy myöntää, että se on varsin kiehtova. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta asuttamattomalle saarelle joutuneet koulupojat ovat jo melkoisissa ristiriidoissa keskenään. Eräs metsästäjäksi ryhtyneistä pojista, Jack, on hurmaantunut kiihkoon asti tappamisesta. Se on jo kirjan alkuvaiheessa pelottavaa. En uskalla ajatellakaan, mitä vielä tulee tapahtumaan.

Kärpästen herra on hyvä esimerkki siitä, kuinka pelkät henkilöiden väliset jännitteet riittävät kantamaan tarinaa. Jotain magiaa Goldingin kielessäkin taitaa olla, sillä olen lukenut luontokuvauksetkin kivutta. Olen kuullut, että kirjan loppu on vielä parempi kuin alku. Enpä ihmettele, jos niin on, sillä näin taitava kirjoittaja osaa varmasti myös lopun huipentamisen taidon.

Nyt lienee parasta siirtyä koneen ääreltä takaisin sängyn pohjalle. Pikaista paranemista itselleni ja Albertolle!

Hui, hirveä hämähäkki!

Alberton kieroutunut huumorintaju alkaa olla minulle liikaa. Tänään hän toi minulle kauniin sydämenmuotoisen rasian, mutta kun hän aukaisi sen…



Rasian sisällä oli hämähäkki! Alberto tietää, että pelkään kaikkea, jolla on kahdeksan jalkaa. Juoksin oitis saliin karkuun ja hyppäsin pöydälle.



Albertolla meni aikansa lepytellä minut. Onneksi pöytämme kesti kuitenkin painoni.

Olemme innokkaita teenjuojia ja tilasimme uuden teepöydän (se on tuo, jonka päällä seison) Englannista. Sitä ei ole vielä käytetty kertaakaan, sillä se on maalaamaton. Olen suunnitellut maalaavani sen luonnonvalkeaksi ja tekeväni siihen koristekuvioita jollain toisella värillä, ehkä pronssilla. Itse asiassa saimme tämän pöydän tilatessamme kaksi pöytää. Englantilaiset lähettivät ensin väärän. He olivat sekoilleet omalla nettisivullaan, ja klikkasin tilaukseen vääränlaisen pöydän. Virhettään korjatessaan englantilaiset eivät halunneet lainkaan väärää pöytää takaisin. Nyt tuo toinenkin pöytä pitäisi maalata. En kuitenkaan aloita sitä urakkaa ennen kuin Alberto hankkii hämähäkilleen jostain terraarion.

Albertolla on ollut hieman yskää, ja minuakin on väsyttänyt ja heikottanut. Toivottavasti emme ole joutumassa flunssan kouriin…

Alberton iltapalat

Mieheni Alberto on nyt parina iltana ilahduttanut minua varsin herkullisilla iltapaloilla. Pizzan suhteen hän on melkoinen puritaani, mutta tässä eräänä päivänä hän heittäytyi tekemään pizzaa ilman pizzakiviään. (Jos olisi mahdollista, hän haluaisi oikean kiviuunin, jossa palaa oikea tuli, mutta sellaista pizzanpaistopesää meillä ei ainakaan vielä ole.)

Alberto laittoi pizzaansa herkkusieniä, parmankinkkua, oliiveja sekä tietenkin mozzarellaa ja paseerattua tomaattia. Hän yllättyi itsekin, millaisen pizzan sai aikaan ilman tiukkapipoisia vaatimuksiaan – itse asiassa hän kehui, että juuri tämä pizza oli paras, minkä hän oli koskaan tehnyt.

Pizzan pohjassa oli hämmästyttävää paitsi se, että se paistui hienosti ilman pizzakiviäkin (valmiiksi kuuma pelti todennäköisesti vaikutti asiaan), myös se, ettei se sisältänyt lainkaan durumvehnää – tämän pizzanhan oli tarkoitus olla vain nopeasti värkätty iltapala, ei niinkään pizzanteon taidonnäyte. Ehkä sen perimmäinen salaisuus oli oliiviöljy, jota Alberto siveli tomaatin alle. Joka tapauksessa pizzan ulkoasu oli tällainen:



Toisena iltana Alberto halusi tehdä minulle hampurilaisen. Siitä tuli tällainen (esittelen sen ilman kantta, jotta näette varmasti täytteet):



Hampurilainen oli koottu seuraavista aineksista:

hampurilaissämpylä
broilerin rintafilee (mausta currylla ja meiramilla)
lollo rosso –salaatin lehti
tomaattia viipaloituna
tuoretta herkkusientä viipaloituna
viipale vuohenjuustoa
majoneesia, jonka päälle ripoteltu currya

Nyt vain odottamaan, milloin Alberto tekee taas pastaa…

P.S. Kovasti on näyttänyt siltä, että jotkut ihmiset käyvät lukemassa tätä blogia, vaikka sitä kirjoittaakin karhu. Olisi hauska tietää, millaisia ajatuksia teillä on minusta tai ajatuksistani. Kommenttimahdollisuus on olemassa juuri teitä varten!