On syytä varoa polyyppeja - ja noitaa, joka niiden luona asustaa

Pieni merenneito –satu ei jätä minua rauhaan. Sen ainoa pahis, meren noita, pyöriskelee nyt mielessäni. Itse asiassa on mielenkiintoista, ettei sadussa tavallaan taistella missään mielessä pahaa vastaan, vaikka monissa saduissa on selkeä vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä. Johtuisikohan tuo siitä, että Pieni merenneito on ihka aito taidesatu? Siinä on sadun lumo muttei pahimpia kliseitä – varsinkaan sitä, että prinsessa saa ilman muuta prinssinsä.

Niin, pieni merenneito elää hyvässä maailmassa. Ainut tilanne, jossa hän kohtaa ulkoisen pahan, on meren noidan luona vierailu, ja sekin kohtaaminen johtaa itse asiassa avun saantiin ainakin siinä mielessä, että pieni merenneito saa noidalta juuri sitä, mitä lähti hakemaankin: myrkkyä, jonka avulla muuttaa pyrstönsä jaloiksi.

Noita siis auttaa pientä merenneitoa, mutta on silti melko yksiselitteisesti paha. Hän haluaa palkakseen tehdä ilkeyksiä pienelle merenneidolle. Pieni merenneito saa jalat, mutta niillä astuminen tekee kipeää. Vielä pahempi kipu syntyy siitä, ettei pieni merenneito voi ilmaista itseään puhuen tai laulaen enää koskaan. Noita vaatii palkkioksi hänen kielensä ja juuri se on ratkaisevaa – jos pienellä merenneidolla olisi yhä kieli ja taito puhua ja laulaa, olisi ilmiselvää, että hän saisi prinssinsä. Ehkä noidan nautinto onkin siinä, että hän tietää, ettei hänen antamastaan avusta ole pienelle merenneidolle loppujen lopuksi mitään hyötyä – ei ilman sitä kaikkea, minkä hän on tältä vienyt.

Tarinassa ilkeää noitaa kuitenkin tarvitaan: satu ei etene, jos pieni merenneito ei saa jostain apua ihmiseksi muuttumisessa. Pahan noidan luo meneminen korostaa sitä, että pieni merenneito ei peräänny suunnitelmissaan, vaati niiden toteuttaminen mitä tahansa. Noidan myrkkyjuomasta vaatima palkkio puolestaan varmistaa sen, että satu säilyttää ominaislaatuisen melankolisuutensa, eikä pääty iänikuisella prinssinsaamistavalla.

Pieni merenneito ei näytä missään vaiheessa katuvan noidan luona käyntiä. Yksi tulkinta noidalle voisivat tietenkin olla myös esteet, jotka ovat unelman tiellä – miksi silloin katuisikaan sitä, että on yrittänyt vaikeuksista huolimatta (joskaan ei voi pitää järjellisenä juoda myrkkyä, oli unelma millainen tahansa)? Mutta silti satu näyttää, ettei unelmia aina voi saavuttaa. Jonkinlaista realismiakin siitä siis löytyy.

Mutta onko pienen merenneidon viisasta lähteä tapaamaan noitaa, joka asuu polyyppien ympäröimänä? Niin, ehkä ei, koskaanhan ei voi tietää, millaista apua todella pahoilta saa. Vai oliko noidassa pieni hiven hyvää, koska hän kuitenkin auttoi pientä merenneitoa lähemmäksi unelmaansa? Sen verran ristiriitainen hahmo meren noita loppujen lopuksi on, etten ainakaan vielä osaa päättää, mitä mieltä asiasta olisin.