Katuva pikkupoika ja valtava lahjapaketti

Roberto, Vittorio, Giulia, Sergio ja Maria saapuivat meille jouluksi. Olin hieman epäileväinen Vittorion suhteen, mutta hän oli saanut housut ja tuli pyytämään anteeksi sitä, että oli avannut joulukalenterimme kaikki luukut. Roberto oli uhannut, että ellei Vittorio pyydä anteeksi, hän saa loppiaisena pelkkiä hiiliä. Niinpä Vittorio antoi minulle ihanan ruusun ja lupasi, ettei tee jouluna yhtään omituista temppua. Minun oli pakko heltyä – ei Vittoriota voisikaan jättää ilman lahjaa.



Ennen aattoiltaa ehdimme käydä vieraidemme kanssa kaupungilla. Lapsille oli tietenkin esiteltävä Sokoksen jouluikkuna, koska tänä vuonna se oli kaikkine metsäneläimineen oikein talvinen ja suloinen (vaikkei karhuja ollutkaan kelpuutettu mukaan – luulevat varmaan, että me kaikki tosissamme nukumme talvisin).



Palattuamme kotiin ihastelimme Marian kanssa joulukukkiani. Olin hankkinut hyasintteja ja istuttanut valkean joulutähden Wooperilta ostamaani ruukkuun. Maria ihasteli myös kynttilänjalkaa, jonka olin tehnyt Eija Sirjosen uuden kirjan ohjeen mukaan. Mikäli joulutähti viehättää teitäkin, käväiskääpä siskoni kaiman sivuilla katsomassa, miten sellaista kasvatetaan.



Vittoriosta ja Giuliasta jouluseimemme oli hauskempi kuin kukat. Joulumme on ollut aika suomalaisen oloinen, mutta sen verran italialaisia perinteitä piti ottaa mukaan, että hankimme seimen.



Kuusessamme oli myös hieman italialaista vivahdetta: lippunauhassa oli ainoastaan Italian lippuja. Kuusi on oman metsän tuotantoa, mutta kasvatusohjeet ovat Carita Oksalta. Kuusesta tuli mielestäni oikein kaunis. Alberto valitsi tähden ja yhdessä katsoimme, millaiset pallot sopisivat kuuseemme.



Joulupukin saapumisaika alkoi lähestyä uhkaavasti. Lapset muuttuivat levottomammiksi. Silloin Alberto päätti lähteä katsomaan, missä joulupukki viipyi.



Hetken kuluttua joulupukki ilmestyi ovesta. Hänellä oli iso säkki lahjoja! Vittorio ja Giulia olivat innoissaan.



Kun lahjat oli jaettu, lapset ryntäsivät salista yläkertaan leikkimään ja Roberto, Sergio ja Mariakin menivät jonnekin. Minä jäin kahden joulupukin kanssa. Kiskaisin häntä hieman parrasta ja annoin hänelle kiitospusun, sillä hänen takkinsa alta pilkotti varsin tuttujen housujen lahje. Ennen lähtöään joulupukki vielä huomautti, että minulle on lahja kuistilla.



Menin kuistille. Sinne oli ilmestynyt valtava paketti!



Albertokin ilmestyi paikalle. Avasin paketin hämmästyneenä ja sieltä paljastui oikea Vespa!



Oi voi, mitäs tulin sanoneeksi, että uskaltaisin ehkä ajella sellaisella. Mutta on tuo Vespa ihana!

Vespa-paketin avaamisen jälkeen kokoonnuimme kaikki saliin. Maria, Vittorio ja Giulia lauloivat italialaisia joululauluja Alberton säestäessä kitaralla. Alberto ei itse pitänyt soittoaan kovin häävinä, mutta minusta hän onnistui mainiosti.



Leppoisaa loppujoulua kaikille blogini lukijoille!

Vaativa palapeli

Ostin Firenzestä itselleni palapelin, jonka kuva on Sandro Botticellin Kevät-maalaus. Nyt joulusiivouksen keskellä innostuin levittämään palapelin keittiömme pöydälle. Palapelin kokoaminen sujui aluksi hyvin, mutta sitten se tyssäsi. Seisoin hämmentyneenä keittiössä palapelin pala tassussani, kun Alberto tuli paikalle.



Mietimme kuumeisesti, kuinka saisimme palapelin valmiiksi. Pitkään pohdittuaan Alberto ehdotti, että laittaisin palan kohtaan, jossa oli tyhjä aukko. Mikä riemu syntyikään, kun palapeli tuli valmiiksi! Sitten pääsimmekin taas siivouksen pariin…

Yllätyssushia

Olemme Alberton kanssa aloittaneet joulusiivouksemme. Seisoessamme keskellä kaaosta oveen kolkutettiin. Kolkuttaja oli vanhan harmaapäänallen muori, joka toi meille pientä välipalaa.



Alberto oli aivan ihmeissään, mutta kyllä sushi maistui hänelle kovin hyvin. Myönnettäköön, että minulla oli yllätyksessä tassuni pelissä. Välipala tuli kuitenkin tarpeeseen. Siivouksen lomassa tarvitaan aina silloin tällöin herkkuja.

Goottivieraita

Lukupiirimme kokoontui vihdoin. Goot ja Ti saapuivat taloomme Tohtori Jekyll ja herra Hyde käsilaukussaan. Huomasin oitis, että Ti oli myös käynyt Nukke- ja nallemarkkinoilla. Hänen käsilaukkunsa oli nimittäin selvästi ostettu samalta Susannalta kuin ovikranssimme, jonka esittelin teille jokin aika sitten.



Olemme Alberton kanssa kovia käymään Lutakossa, jossa järjestetään rokkikeikkoja. Siellä olemme jutelleet usein tämän karhuneitoparin kanssa, joka nyt tuli ensimmäistä kertaa luoksemme kyläilemään. Goot ja Ti kuuntelevat enimmäkseen melko raskasta musiikkia, mutta minulle käy hieman kevyempikin rokki. Mm. eilen olin katsomassa Maija Vilkkumaata, joka edelleen soittaa öisin tangoa.

Menin keittiöön keittämään itselleni ja vierailleni teetä. Kun avasin oven, huomasin, että keittiössä oli – KÄÄRME! Kirkaisin hillittömästi, ja Goot tuli paikalle.



- Se on vain Wadjet, meidän lemmikkikäärmeemme. Se on näköjään luikerrellut salaa Tin käsilaukkuun, Goot sanoi.
- Apua! minä huusin siitä huolimatta.
- Se pitää kaalista kovin paljon, Goot jatkoi. - Siksi se haistelee noita kaalinkeriä.

Ajattelin, että selviän tilanteesta helpoiten tarjoamalla Wadjetille kaalia. Niinpä se ruokaili huomiota herättämättömästi lemmikkieläintemme kanssa keittiössä heti kun olin saanut teen keitettyä.



Käärme-episodin jälkeen tee maistui hyvältä. Goot ja Ti saivat juoda kupeista, jotka ostin keväällä Kööpenhaminasta.



Aloimme keskustella Tohtori Jekyllistä ja herra Hydesta. Me kaikki olimme pitäneet kirjasta. Minä hieman hämmästelin sen rakennetta, sillä olin odottanut, että koko kirja keskittyy siihen, kun tohtori Jekyll keittelee omituisia liemiä, juo niitä ja sekoaa. Yllätyksekseni tarina olikin kirjoitettu jännityskertomuksen muotoon. Minä olin tietenkin välillä kauhuissani, kun luin kirjaa, mutta Goot ja Ti sanoivat olleensa ”aivan cooleja”. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kauhutarinan pitääkin hieman pelottaa.

Joka tapauksessa Tohtori Jekyll ja herra Hyde on suositeltava klassikkoteos. Sitä paitsi sen lukaisee nopeasti – ehkä jopa liian nopeasti. Sen verran täytyy myös mainostaa, että kirja on ilmestynyt Keskiyön kirjasto -sarjassa, johon on valittu erittäin oivallinen valikoima kauhun klassikoita. Sarjan kannet ovat sitä paitsi niin tyylikkäät ja kirjojen koko niin käteen sopiva, ettei sarjaa voi senkään vuoksi vastustaa. Olen hankkinut itselleni jo kaikki sarjassa tähän mennessä ilmestyneet kirjat, joten saatte ehkä jatkossa kuulla mm. Sudenmorsiamesta, Frankensteinista ja Baskervillen koirasta.

”Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun…”

Palatkaamme vielä hetkeksi pari viikkoa sitten Helsingissä olleille Nukke- ja nallemarkkinoille. Älkää luulkokaan, että selvisin sieltä niin, että olisin ostanut vain yhden ovikranssin.



Olin oikein odottanut, että pääsen ostamaan Wooperin tekemiä astioita, sillä olen ihastellut niitä netissä. Kuten näette, ostin kukkaruukkuja, uunivuokia, Maria-skoolin, pienen maljakon, ison ihanan kannun ja teekupin, jonka annan Albertolle. Kukkaruukkuihin on tarkoitus istuttaa kukkia piakkoin. Ajattelin valkoista joulutähteä ainakin yhteen ruukuista. Maria-skooli täyttyy ennen joulua toivottavasti englanninlakritsalla.

Luettuani Stravaganzan loppuun jouduin oitis tarttumaan R.L. Stevensonin kirjaan Tohtori Jekyll ja herra Hyde.



Niinpä. Meillä on taas uusi koira. Se on aivan ihana ja erittäin hyväkäytöksinen. Myös Hannan kennel oli paikalla Nukke- ja nallemarkkinoilla ja tämä koira seurasi minua kotiin. Sillä oli kova halu tulla mukaani, sillä se ei välittänyt yhtään lumipyrystä, jossa tuskin näki eteensä ja joka pyöri Helsingissä koko tuon päivän. Koira oli myös erittäin rauhallinen, vaikka juna myöhästyikin kotiin lähtiessä tunnin. Annoin koiralle nimeksi Dana erään Scullyn mukaan. Ostin markkinoilta myös kaksi Autio-lasilintua. Ne ovat niin kovin suloisia, että kirjan lukeminenkin vaikeutuu, kun tekee koko ajan mieli ihastella niitä.

Niin, mutta miksi siis minun oli heti tartuttava uuteen kirjaan. No, paitsi että lukeminen on niin mukavaa niin myös siitä syystä, että olen perustanut lukupiirin kahden rokkikeikoilla tutuksi tulleen karhuneidon kanssa. Heidän nimensä ovat Goot ja Ti ja he ovat tulossa varsin pian vierailemaan luonani.

Mitä ihmeen nimeä tämä Talia muistuttaa?

Olen lueskellut viime aikoina Mary Hoffmanin kirjaa Stravaganza – Naamioiden kaupunki.



Kirja on hauska ajatusleikki rinnakkaismaailmasta, jossa on maa nimeltä Talia. Täytyy myöntää, että olen hieman hassu karhu, sillä minulta meni melko kauan ennen kuin tajusin, että sana muistuttaa melkoisesti kotimaani Italian nimeä.

Itse asiassa kirjan Talia on helppo yhdistää meidän maailmamme Italiaan. Tarinan päätapahtumapaikka on kaupunki nimeltä Bellezza. Siellä on kanaaleja, mandolieereja ja karnevaalinaamioita (joita tosin pidetään muustakin syystä kuin karnevaalien vuoksi). Olen pikkukarhuna käynyt Vanhan harmaapäänallen kanssa Venetsiassa ja jollain lailla Bellezza minusta muistuttaa sitä.

Jonkun täytyy tietenkin matkata meidän maailmastamme Bellezzaan. Tässä tarinassa se on Lucien, englantilainen syöpää sairastava poika, joka ei kärsi sairaudestaan lainkaan ollessaan Taliassa. Bellezzassa hän tapaa Arianna-nimisen tytön, joka on hieman kapinallinen mutta oikein mukava tyttö.

Bellezzaa hallitsee herttuatar, joka esittää pysyvänsä ikuisesti nuorena, sillä hän käyttää julkisissa esiintymisissä sijaista, joka on oikeasti nuori. Hänen päänsä ja henkensä menoksi toimivat di Chimicit (lukekaa renessanssihistoriaa, niin tiedätte, mistä tässä on kyse), jotka haluavat liittää itsenäisen Bellezzan omaan valtioonsa.

Kirjassa on melko ennalta-arvattavia ratkaisuja ja jopa epäloogisuuksia, mutta jollain lailla se on viehättävä. Se on hassu seikkailu ihanassa kaupungissa, jonka kanaalit haisevat, mutta kukaan ei välitä siitä. Sitä paitsi mikä olisi Italiaa ihanampi paikka? Italian kaltainen paikka, jossa on yksisarvisia. No, ei Bellezzassa sellaisia ollut, mutta ehkäpä kirjatrilogian seuraavissa osissa on. Niiden tarinat tapahtuvat Talian Sienassa ja Firenzessä eli Remorassa ja Gigliassa.

Lopuksi onnittelut Sofi Oksaselle Finlandia-palkinnon johdosta! Minulla on jo Puhdistus omistuskirjoituksella varustettuna. Pian otan sen tassuihini.

Joulukalenterikatastrofi

Lumentulo on saanut meidät myös lumitöiden pariin. Minä lakaisin lunta kuistilta, ja Alberto päätti kiinnittää viikko sitten Helsingistä ostamani kranssin talomme ulko-oveen.



Ostin kranssin Susannalta Nukke- ja nallemarkkinoilla. Minun piti tietenkin mennä sinne, sillä… niin… koska olen itsekin nalle. Löysin markkinoilta kaikenlaista muutakin mukavaa, josta saatte kuulla myöhemmin lisää.

Kun olimme saaneet kuistin kuntoon, Alberto kiipesi yläkertaan hakemaan kaapista joulukalenteria, jonka hän oli ostanut jo kauan sitten odottamaan joulukuuta. Mutta kun hän löysi kalenterin, hän kauhistui.

Alberto kiikutti kalenterin alakertaan. Silloin minä melkein kirkaisin. Kaikki joulukalenterimme luukut oli jo avattu!



Olimme hetken täysin ymmällämme. Sitten keksin.
- Sen on täytynyt olla Vittorio, sanoin.
- Niin, Alberto säesti. - Hän on varmasti löytänyt kalenterin jo elokuussa ja avannut silloin jokaikisen luukun!
- Uskomatonta! minä totesin. - Mutta nyt hän jää takuulla ilman lahjoja.
- Kerta kaikkiaan, Alberto vahvisti.

Haa, lunta!

Haa, talvi on saapunut. Alberto puki päälleen viittansa ja lähti pihalle mietiskelemään, lähtisinkö minä hänen kanssaan talviselle metsäkävelylle.



Alberto näytti niin suloiselta viitassaan, että lähdinhän minä. Ajoituskin oli loistava, sillä aurinko paistoi tunnelmallisesti puiden oksien lomitse.



Metsä oli jo varsin talvinen. Alberto nappasi pari valokuvaa. Myöhemmin yhtä niistä tarkastellessaan hän huomasi, että se muistutti kovin Ivan Shishkin -nimisen venäläisen taiteilijan maalausta ”Talvi”, jonka Alberto oli nähnyt kerran työmatkallaan Bilbaossa silloin olleessa venäläisen taiteen näyttelyssä. Voitte itse verrata. Tässä on Alberton ottama kuva:



Tuo Ivan Shishkin osoittautui siinäkin mielessä hauskaksi, että hän selvästikin ymmärsi, mitä metsästä kannattaa kuvata. Hänellä on aivan ihastuttava maalaus, jossa karhuäiti tarkkailee kolmen lapsensa leikkiä aamuisessa metsässä. Maalauksen nimi on ”Aamu mäntymetsässä”.

Sen verran luonto yritti sekoittaa vuodenaikoja, että se oli jättänyt erään kohtalokkaan näköisen puron juoksemaan.



Emme hämääntyneet Alberton kanssa siitä, vaan ihastelimme tyynesti lumista metsää. Toivottavasti lumi pysyy, jotta pääsemme myös pulkkamäkeen.

Säästökuuri odottaa…

Ihastelin tässä päivänä muutamana kaikkea matkoilta ostamaani, mm. Sissi-lautasta, jonka toin Wienistä, ja taalainmaanhevosta, jonka ostin Tukholmasta jo aikapäiviä sitten.



Kovasti alkoi matkalle tehdä taas mieli, vaikka Italian-matkasta on vasta niin vähän aikaa. Aloin laskeskella rahojani, ja huomasin, että taloutemme on jokseenkin kuralla.



Kipitin oitis kauppaan ja ostin säästöporsaan. Alberto saa laittaa siihen rahaa.

Voiko mustekala vallata pizzan?

Milanossakin saimme kokea herkutteluhetkiä. Sergio suositteli meille romanttisen illallisen paikaksi ravintola-pizzeriaa nimeltä Quattro Mori. Niinpä jätimme Sergion ja suuntasimme sinne kahdestaan.



Istuimme Alberton kanssa kahden terassilla olevan pöydän ääressä ja ihastelimme ravintolan puutarhaa. Söimme maittavaa ruokaa ja joimme talon Chiantia. Otimme kumpikin alkupalaksi kalaa. Minun on annos, jossa on enemmän vihreää. Siinä oli kolme erilaista kalarullaa. Ne maistuivat suussa ihanan pehmeiltä eivätkä olleet liian voimakkaan makuisia vaan lempeitä. Alberto puolestaan söi miekkakalaa. Hänellä oli siitä hieman huono omatunto, mutta tämän kerran hän antoi itselleen luvan syödä uhanalaista kalaa.



Pääruuaksi otimme molemmat pastaa. Itse halusin mustaa pastaa, jossa oli merellisen lisäksi herkkutatteja. Alberto puolestaan söi levypastaa, joka oli yllättäen maustettu currylla. Melko omituinen yhdistelmä tuo pasta ja curry. Alberto väitti kuitenkin, että se toimi varsin mainiosti.



Sergio liittyi seuraamme taas päivällä ja kuljetti meitä kaupungilla. Löysimme varsin osuvan kadun, jota kävellä.



No, kyllähän me tiedämme, kuka on Sant’ Orsola. Tokihan hän varmasti meitäkin suojelee.

Alberto oli aivan innoissaan, kun Sergio näytti hänelle erään kirjakaupan.



La Libreria Militare on pieni sotakirjallisuuteen erikoistunut liike. Sotahistoriasta kiinnostunut Alberto oli elementissään. Minäkin ihmettelin, kuinka monenlaisista asioista kirjoja onkaan tehty. Henkilökunta oli hyvin auttavaista, joten sekä tarjonnan että palvelun vuoksi kirjakauppaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka etsivät kirjoituksia sotien ja sotimisen historiasta.

Eikä Alberto tietenkään voinut lähteä sotakirjakaupasta ostamatta kirjaa. Hän löysi uutta, vielä salaista harrastustamme koskevan kirjan. Sen verran voimme paljastaa, että se liittyy keskiaikaan eikä ole mitään kamalaa tai vaarallista.

Firenzessä iskimme silmämme punaiseen skootteriin, mutta Milanossa…



Tuollainen voisi olla vielä ihanampi. Pitäisiköhän minun toivoa Vespaa joululahjaksi?

Taidan saman tien toivoa, että Alberto ostaa meille asunnon, jossa on tämä ihana parveke.



Oi, nyt heittäydyn taas romanttiseksi. Eiköhän se Vespa kuitenkin riitä…

Illan tullen suuntasimme tapaamaan The Beatles -yhtyettä. He olivat majoittuneet Piazza del Duomolle ja pimeän aikaan heidät oli myös valaistu.



Olin hieman huolissani siitä, että heiltä puuttui suojatie, mutta Alberto rauhoitteli minua. Heillä ei kuulemma ollut mitään hätää.

Illan saapuessa alkoi myös pizzanhimo iskeä. Menimme Galleria Vittorio Emanuele II:een ja siellä olevaan pizzeriaan, joka lupasi paistaa pizzansa puu-uunissa. Pizza oli varmasti kallein, minkä olen koskaan syönyt (taisi olla 18 euroa), mutta kyllä suuni loksahti auki, kun näin sen.



Simpukat ja mustekalat melkein säikäyttivät minut – varsinkin, kun ruokalista kertoi pizzan sisältävän ainoastaan kalaa. No, kala on siis äyriäinen, asia selvä. Alberto otti puolestaan pizzan, jossa oli kinkkua, herkkusientä, oliivia ja artisokkaa.



Suussasulavien pizzojen jälkeen siirryimme jälleen Piazza del Duomolle, sillä siellä oli ilmaiskonsertti, jossa esiintyi Ornella Vanoni, jolla on melkoisen pitkä ura takanaan ja joka oli varsin karismaattinen esiintyjä.



Kuuntelimme konserttia hetken, mutta sitten meidän oli lähdettävä nukkumaan, sillä lentomme takaisin Suomeen lähti aikaisin seuraavana aamuna.

Niin, ja jos ette ole nähneet Alppeja ilmasta, tällaisilta ne näyttävät. Kivempi katsella komeaa näkyä näin kuin kiipeillä tuolla ja pelätä putoavansa johonkin rotkoon.



Tällainen oli Italian-matkamme tällä kertaa. Toivottavasti ei mene kauaa, kun pääsemme taas kotimaahamme. Marian ja Sergion tapaamme ainakin pian, sillä he ovat luvanneet tulla kyläilemään luoksemme jouluna.

Il mio nome è Sergio

Firenzestä suuntasimme Milanoon, jossa veljeni Sergio asuu. Hän toimi ennen Venetsiassa kondolieerina, mutta muutti jokin aika sitten Lombardiaan. Sergio oli lupautunut oppaaksemme, ja tapasimme hänet ensi töiksemme kuuluisan Duomon edessä Piazza del Duomolla.



Sergio rakastaa spaghettiwesternejä, mutta nyt hänen oli tyytyminen siihen, että esitteli nähtävyyksiä siskolleen ja lankokarhulleen. Ensiksi menimme sisälle Duomoon.

Kirkko oli aivan mahtava! Ehkä mielenkiintoisin yksityiskohta oli punainen valo korkealla alttarin yläpuolella. Sen kohdalta löytyy eräs niistä nauloista, joilla Jeesus ristiinnaulittiin. Sergio kertoi, että naulaa esitellään vain kerran vuodessa. Mutta melkoinen härveli täytyy olla, jotta noin ylös pääsee sitä naulaa hakemaan.



Duomo oli täynnänsä ihastuttavia lasimaalauksia. Niiden ansiosta se saattaa nousta korkeallekin kauneimmat kirkot -listallani.



Tässä vielä kuva Duomosta iltavalaistuksessa. Siinä näette, kuinka kauniina loistaa kultainen Madonnina, joka seisoo kunniapaikallaan katselemassa Milanoa.



Olin päässyt jo Firenzessä hyvinkin taide-elämysten pariin, mutta paras oli vielä edessä. Milanossa menimme katsomaan Leonardo da Vincin Viimeistä ehtoollista. Onneksi eräs ystävämme oli kertonut meille, että liput on varattava etukäteen. Tällaiset me saimme, kun marssimme varauslipukkeen kanssa tiskille:



Kävi hyvä tuuri, kun saimme juuri Jeesuksen (ja Johanneksen, josta kovasti jokunen vuosi sitten spekuloitiin…) Alberto olisi raksutellut menemään luultavasti kuvia koko 15-minuuttisen, jonka saimme maalausta katsella, mutta sitä ei saanut kuvata. Mutta se oli upea! Itse asiassa se oli sillä tavalla mystinen, että sitä on vaikea kuvailla. Yksikään kuva siitä ei jotenkin vastaa sitä lainkaan. Pitääkö tässä nyt lähteä Pariisiin ihmettelemään, onko se La Giocondakin niin ihmeellinen kuin väitetään?

Kävimme paitsi katsomassa Il Cenacoloa, myös Santa Maria delle Grazien kirkkoa, jonka yhteydessä maalaus sijaitsee. Ulkopuolelta se näyttää tällaiselta:



Viehättävä, eikö totta?

Itse asiassa tässä rakennuksessa on jotain samankaltaista…



Se on Museo nazionale della scienza e della tecnologia. En ole kovinkaan tekninen nallekarhu, mutta tuo paikka oli hyvin kiintoisa. Ehkä hauskimpia olivat valon voimalla liikkuvat robottitorakat (tai mitä eläimiä ne sitten olivatkaan).



Ötököiden päällä oli lamppuja, jotka syttyivät ja sammuivat järjestyksessä. Kun valo osui ötököihin ne liikahtivat hieman, jos hyvin sattui. Olisin voinut seurailla niitä vaikka kuinka kauan. Alberto oli ehkä enemmän kiinnostunut museossa olleista tallennus- ynnä muista äänen- ja kuvantoistoon liittyvistä laitteista. Erityisen hauska oli pienen auton kokoinen videonauhuri, jossa käytettiin kahden tuuman kelanauhaa. Ei oikeastaan kovin hyvin kotikäyttöön soveltuva laite…



Museon pihalla oli Il sottomarino Enrico Toti. Tässä hämmästelen sitä veljeni kanssa.



Sukellusvene ei ollut yhtä suloinen kuin torakat, mutta se taisi kiinnostaa Sergiota ja Albertoa melkoisesti.

Sergio esitteli meille myös pari mielenkiintoista ruokapaikkaa. Jatkan tarinaa niistä seuraavalla kerralla.